Tuli ja sade

Ensin tuli tuli. Se syttyi kipinästä ja hetkessä koko metsä roihusi. Kaikki paloi. Puut, jotka olivat muuttuneen tuhkaksi, silti kantoivat perintöä, sitä mitä ne olivat olleet.


Seuraavaksi tuli sade. Tuli pisaroita, tuli kunnon ropinaa, kaatosadetta ja myrsky. Ne muodostivat puroja ja lammikoita, raivoavan kosken ojan pohjaan. Niin pienin pisara kuin valtavien lammikoiden vesikin imeytyi kuivaan, palaneeseen maahan.


Eräänä päivänä aurinko taas paistoi. Se herätti kasvun henkiin. Pienet vihreät vesat kurkistelivat maasta. Satoi lisää, ja vesat kasvoivat pieniksi puiksi. Ne saivat ravintonsa maasta, tuhkasta ja vedestä.


Tuuli puhalsi välillä niin kovaa, että jotkut puut kaatuivat. Vahvimmat pysyivät pystyssä ja kasvoivat. Ne lepäsivät talvet ja kasvoivat kesät. Ne kärsivät ja sairastivat. Ne humisivat lempeässä tuulessa ja kuiskailivat salaisuuksiaan.


Ne puut eivät olisi siinä ilman maata, jossa kasvaa, sekä ravitsevaa tuhkaa, joka teki niistä vahvoja. Ne eivät olisi siinä ilman sadetta. Niin minäkään en olisi tässä, sellaisena kuin olen, ilman sydäntäni, maaperääni. Ilman tulen polttamia harhakuvia, jotka muuttuivat ravinnoksi palettuaan tuhkaksi. Ilman kyyneleitä, sadetta,joka kasvattaa uutta.


Elämme tuhosta. Sitä tarvitaan, sillä se ravitsee meitä ja luo tilaa uudelle.


Oletko elämän oma ja otat tuon tilan haltuusi, kasvatat uuden metsän, vaikka tiedät että metsäpalot ja myrskyt eivät maailmasta lopu? Vai hylkäätkö maasi peläten uutta tuhoa? Silloin hylkäät sen ainoan, mitä sinulla oikeastaan on, sydämesi, maaperäsi.


Elämme liikaa hallinnan tunteesta. Mielummin jätämme tilaisuudet käyttämättä, sillä uuden rakentamisessa on aina menettämisen riski. Mutta hallinnan tunne pettää meidät aina. Kun hyväksyt elämän karikot, otat niistä oppia ja kasvatat niiden pohjalta jotain uutta, pääset kosketuksiin syvemmän kasvun kanssa ja viisastut. Se on elämäntehtävämme.