Meditaatio

Viime aikoina olen opetellut meditoimaan. Kävin viime syksynä Mindfulnessin viikonloppukurssilla, josta sain alkusysäyksen johonkin, josta on nyt muodostumassa elämäntapa. Kurssilla tutustuimme Jon Kabat-Zinnin luomaan hyväksyvän, tietoisen läsnäolon menetelmään, johon  syventymistä olen jatkanut hänen kirjojensa kanssa. Kurssilla meditoimme monin eri tavoin: maaten, istuen ja ruokaillessa.

Perusajatus on se, että keskittyy siihen, mitä on juuri sillä hetkellä tekemässä (hengitys, ruokailu, kävely) ja tutkiskelee uteliaana tunteita ja kehon tuntemuksia. Ajatukset ovat läsnä harjoituksessa aina, ja ne huomioidaan, hyväksytään ja sitten niiden annetaan mennä. Todellisuudessa homma ei usein mene sinne päinkään, vaan ajatukset harhailevat menneessä ja tulevassa. Pahimmillaan tuntuu siltä, että päässä on sisäänrakennettu kommentaattori, joka papattaa jatkuvalla syötöllä. Tässä tilanteessa kokee helposti epäonnistuneensa tai olevansa kertakaikkiaan kykenemätön meditoimaan. Menetelmässä kuitenkin korostetaan, että on ainoastaan inhimillistä olla ajatustensa vietävänä. Oleellista on olla armollinen itseään kohtaan ja ystävällisesti siirtää huomionsa takaisin siihen, mitä oli tekemässä, oli se sitten hengittäminen tai seuraava haarukallinen ruokaa. Joskus tämäkään ei vain onnistu, mutta sekin tulee hyväksyä. Ei ole onnistunutta tai epäonnistunutta meditaatiota, vaikka olemme jatkuvasti halukkaita arvottamaan kaikki kokemuksemme.

En ole pyrkinyt kurinalaisesti järjestämään itselleni yksinäisiä meditaatiohetkiä, joina sulkeutuisin huoneeseen kuuntelemaan meditaatio-cd:tä. Sitä vastoin olen tuonut meditaatiota ja tietoista hyväksyvää läsnäoloa arkipäiviini. Niin usein kuin mahdollista, pyrin keskittymään juuri siihen, mitä olen sillä hetkellä tekemässä. Olemaan enemmän, tekemään vähemmän. Jos syön,niin todella maistelen ruokaani, katselen ja haistelen sitä. Ruoka muuten maistuu paremmalle! Kun kävelen, keskityn askeliini, siihen miltä ne tuntuvat ja kuulostavat. Kun imetän lasta, keskityn häneen ja hetkeen hänen kanssaan. Kun illalla pääsen sänkyyn, kuulostelen hengitystä ja sydämeni lyöntejä. Tosin päivät ovat niin hektisiä, että olen iloinen, jos edes kerran päivässä muistan keskittyä tähän hetkeen.

Usein hetken löytäminen liittyy minulla siihen, että hoksaan katkaista jonkin automaation. Tarkoitan niitä lukemattomia hetkiä, joina teen automaattisesti jonkin valinnan, kuten kaivan puhelimen esille ulos lähtiessäni ja selaan jo mielessäni ihmisiä läpi keksiäkseni, kenelle soittaisin. Hyvin tyypillistä itselleni on myös lukemisen etsiminen, kun on aika syödä. Myös telkkari ja tietokone liittyvät usein vain automaattiseen oletukseen siitä, että minulla on nyt tylsää, ellen keksi jotain tekemistä samalla kun teen jotain muuta. Tekemistä tekemisen päälle siis. Eihän siinä itsessään mitään pahaa ole, mutta olen huomannut, että nuo automaattiset tylsyyden kukistajat usein vievät levon hetkistä levon, ja nautinnon hetkistä nautinnon. Kahvikupillinenkin virkistää enemmän, kun sen juo oikeasti rauhassa, eikä koneella sähläten. Aina kun vain muistan, katkaisen automaation ja kysyn itseltäni: Tarvitsenko juuri nyt tätä, onko tämä pakko tehdä? Joskus tuntuu, että tarvitsen, mutta yleensä ei.

Minulle tämä uusi lähestymistapa on tarjonnut täysin uuden tavan olla, kokea ja elää. Olen aina ollut luontainen ajattelija, enkä ole tarvinnut edes villiä teknologiaa ja katkeamatonta uutisvirtaa karatakseni muihin maailmoihin harva se hetki. Rakastan uppoutua ajatuksiini ja syvällisiin keskusteluihin, ja kehitellä kaikenlaisia teorioita, jotka yleensä ovat oivaa keittiöpsykologiaa. Siitä on ollut monesti hyötyä, mutta myös paljon haittaa. Kuinka monet hetket ovat kiitäneet ohitseni huomaamattani? Kuinka monta ihmistä minulta on jäänyt huomaamatta, kuinka monta tuoksua haistamatta ja ääntä kuulematta? Läheisellä ystävälläni on luontainen kyky keskittyä aistimaan, ja hänen kommenttinsa kesken kävelyllä käytävän (mielestäni tärkeän) keskustelun saattaa olla: ”Katso, kuinka kaunis talo.” Ennen tämänkaltaiset huomiot ärsyttivät, sillä keskeyttiväthän ne pyhän ajatuksenjuoksun. Tänä päivänä, ja toivon, että tästä lähtien aina, ajatukseni saa keskeyttää huomioilla todellisesta maailmasta. Yritän itsekin todeta itselleni välillä: ”Haloo, pää, pidä tauko ja ihastele hetki maailmaa.”

Usein me aikuiset sanomme lapsille ”Ajattelisit nyt vähän!” tai ”Ajattelitko yhtään kun...” On toki tärkeää oppia ajattelemaan tekojensa seurauksia ja muutenkin kehittää kykyään ajatella, mutta yhtä hyvin lapset voisivat joskus sanoa meille: ”Kokisit nyt vähän!”.