Tuli ja sade

Ensin tuli tuli. Se syttyi kipinästä ja hetkessä koko metsä roihusi. Kaikki paloi. Puut, jotka olivat muuttuneen tuhkaksi, silti kantoivat perintöä, sitä mitä ne olivat olleet.


Seuraavaksi tuli sade. Tuli pisaroita, tuli kunnon ropinaa, kaatosadetta ja myrsky. Ne muodostivat puroja ja lammikoita, raivoavan kosken ojan pohjaan. Niin pienin pisara kuin valtavien lammikoiden vesikin imeytyi kuivaan, palaneeseen maahan.


Eräänä päivänä aurinko taas paistoi. Se herätti kasvun henkiin. Pienet vihreät vesat kurkistelivat maasta. Satoi lisää, ja vesat kasvoivat pieniksi puiksi. Ne saivat ravintonsa maasta, tuhkasta ja vedestä.


Tuuli puhalsi välillä niin kovaa, että jotkut puut kaatuivat. Vahvimmat pysyivät pystyssä ja kasvoivat. Ne lepäsivät talvet ja kasvoivat kesät. Ne kärsivät ja sairastivat. Ne humisivat lempeässä tuulessa ja kuiskailivat salaisuuksiaan.


Ne puut eivät olisi siinä ilman maata, jossa kasvaa, sekä ravitsevaa tuhkaa, joka teki niistä vahvoja. Ne eivät olisi siinä ilman sadetta. Niin minäkään en olisi tässä, sellaisena kuin olen, ilman sydäntäni, maaperääni. Ilman tulen polttamia harhakuvia, jotka muuttuivat ravinnoksi palettuaan tuhkaksi. Ilman kyyneleitä, sadetta,joka kasvattaa uutta.


Elämme tuhosta. Sitä tarvitaan, sillä se ravitsee meitä ja luo tilaa uudelle.


Oletko elämän oma ja otat tuon tilan haltuusi, kasvatat uuden metsän, vaikka tiedät että metsäpalot ja myrskyt eivät maailmasta lopu? Vai hylkäätkö maasi peläten uutta tuhoa? Silloin hylkäät sen ainoan, mitä sinulla oikeastaan on, sydämesi, maaperäsi.


Elämme liikaa hallinnan tunteesta. Mielummin jätämme tilaisuudet käyttämättä, sillä uuden rakentamisessa on aina menettämisen riski. Mutta hallinnan tunne pettää meidät aina. Kun hyväksyt elämän karikot, otat niistä oppia ja kasvatat niiden pohjalta jotain uutta, pääset kosketuksiin syvemmän kasvun kanssa ja viisastut. Se on elämäntehtävämme.

Hyvää ja kaunista

On helppoa valittaa, kun elämä pysähtyy rutiineihinsa, eikä mitään uutta oikein tunnu saavuttavan. Ei jakseta uskoa unelmiinsa, sillä eiväthän ne ennenkään ole toteutuneet. Elämä on pettänyt meidät ja jättänyt tylsyyteen. Ensin eletään vapaa nuoruus,  ja kun perhe lopulta perustetaan, odotetaan idyllisen perhe-elämän olevan se seuraava etappi elämässä.

Rutiineihin on helppo asettua lasten kanssa, hehän tarvitsevat niitä ja elämäkin on paljon helpompaa näin. Tiedän, ettei sielu kuitenkaan saa ruokaa rutiineista, vaan kuihtuu. Miten erottaa tässä elämäntilanteessa ne rutiinit, jotka ovat turhia?

Tarvitsemme päivärytmin, mutta se on vain runko. Täytyy vaan uskaltaa kokeilla.  Voisiko rutiineja rikkoa arjen keskellä? Syödä illallinen ”piknikillä” lattialla tai rakentaa temppuradan? Mennä vihdoin sinne uimahalliin tai vaikka sateella ulos! Tehdä niitä asioita, joita ei koskaan viitsi tehdä, tai jotka piti tehdä ”sitten joskus”. Näännytän itseni ajattelemalla, että tämä elämäntilanne on niin erityinen, ettei tarvitse jaksaa keksiä mitään erityistä. Rutiini se vasta viekin voimat.

Rutiineista poikkeaminen pelottaa, ehkä emme halua rikkoa hyvää kaavaa. Ja elämästä (tai säästä) valittaminen on niin normaalia, että se on meille lähestulkoon velvollisuus. Rikkokaamme kuitenkin tapojamme, ainakin välillä. Tehdään jotain hupsua ja miksei hulluakin, vaikka olisikin niitä lapsia yksi kummallakin käsivarrella ja kolmas jaloissa pyörimässä. Hulluahan vasta onkin olla möllöttää tässä maailmassa, tyytymättömänä vain siksi että ”niin ne asiat nyt vain ovat”, tai että”tämä on nyt tällainen elämänvaihe”.

Toinen sielua ruokkiva asia on unelmointi. Unelmia pitäisi kohdella kuin lapsiaan, kasvattaa rakkaudella ja huolehtia niiden selviytymisestä elämän karikoilla. Unelmat ovat kuin ruori elämämme laivassa. Niiden tulisi ohjata päätöksiämme, jotta voimme tehdä kärsivällistä matkaamme niitä kohti.

On kuitenkin virhe elää unelmiensa varassa tai vain niitä varten. Ikään kuin se elämisen arvoinen elämä siintäisi siellä, missä unelmat toteutuvat. Unelmat ja niiden toteuttaminen tekee ajastamme rikkaampaa, mutta elämä on nyt. On löydettävä se jokaisesta hetkestä, ei vain siitä, kun saavutat jotain.

Elämä on matka, ei määränpää.