Päätös

Vuosi sitten pakkasin tavaroitani. Mielessäni. Tiesin, että olin lähdössä matkalle, mutta minne? Ehkä ennemminkin ymmärsin, että  on jatkettava matkaa. Joskus on pysähdyttävä, mutta pysähtyminen saattaa huumata, siinä on jotain turvallista. On turvallista olla paikallaan. Mutta turvassa olemisessakin on riskinsä. On ehkä suurin riski olla ottamatta riskejä...

Matkavalmistelut veivät aikaa. Oli luettava tolkuton määrä kirjoja, ennen kuin ymmärsin, etten pääse lukemalla kovinkaan pitkälle. Ketä varten tätä oikein teen? Mitä minä haluan elämältäni? Oli tehtävä päätös, sillä ymmärsin paikalleen jäämisen riskin. Oli mentävä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Tuntuu ehkä pieneltä asialta laittaa pystyyn blogi. Tiesin itse, ettei omastani tulisi mitään diipadaipaa. Tulisin jakamaan haavoittuvuuteni. Tulisin jakamaan matkani, jotain niin keskeneräistä, jotain täysin kontrolloimatonta.

En vain päässyt sen ajatuksen ympäri. Oli pakko aloittaa. Matkani sai keskeneräisen, mielestäni vähän hassun nimen: Kauniiseen maailmaan. Sillä on se oma tarinansa, jota olen täällä pyöritellyt, mutta nyt olen pohtinut sitä enemmänkin. Mikä niissä sanoissa kiehtoi? Mistä olin tulossa? En ehkä omasta mielestäni niinkään kauniista maailmasta, jostain, mikä oli liian kyllästetty itsetietoisuudella ja kritiikillä. Jostain, missä tarvittiin sääntökirjaa sydämen sijasta. Jostain, missä oli tärkeää olla hyvä kaikille muille, sitten viimeiseksi ehkä itselleen.

Kirjoittaminen alkoi nopeasti tuntua taas omalta. Tuntui hyvältä jakaa ajatuksia, joissa oli jotain aitoa, jotain minua. Kirjoittaminen tekee matkani näkyväksi. Vaikka julkaisen vain joitakin kirjoituksia, on se ollut sinänsä tärkeää, sillä se on tehnyt tästä todempaa. Ja on ollut uskomatonta kuulla, kuinka syvästi omat sanani ovat koskettaneet joitakin teistä. Olen huomioinut teitä lukijoita aika vähän kirjoittaessani. Tämä on ollut niin henkilökohtaista, minun on pitänyt näyttää itselleni, että pystyn tähän, ja luoda uskoa itseeni, että pystyn niin paljoon muuhunkin, kun vain tahdon sitä.

Maailmani on todella erilainen kuin vuosi sitten. Näen ympärilläni sen, mitä minulla on, enkä vain sitä, mitä minulta puuttuu. Niin monet tutut hokemat, kuten: ”Carpe diem.” tai ”Life is what you make of it.” ovat joidenkin oivallusten seurauksena muuttuneet todeksi.

Elämäni on edelleen suurimmaksi osaksi täysin tavallista ja arkista, mutta jokin arjessa on muuttunut. Muutos ei ole tullut ilmaiseksi, vaan on vaatinut valtavan määrän työtä, luopumista ja kyyneleitä. Se on vaatinut myös tuhansittain aluksi niin teennäisiä hymyjä, jotka alkoivat hitaasti tulla aidommiksi ja muuttua hersyväksi nauruksi. Nauruksi, joka ei tule vain ja ainoastaan, kun sitä tarkoituksella haetaan, vaan spontaania iloa, joka tulee joskus ihan yllättäen, vaikka pahimman kaaoksen keskellä.

Maailmani on nyt kaunis. Se ei ollut sitä vuosi sitten, ja luulenpa, ettei ainoastaan tiukan elämäntilanteen takia, vaan koska olin hukannut itseni. Olin hukannut rohkeuden, luovuuden ja intohimon. Olin vaativa itseäni kohtaan, ja odotin itseltäni aina enemmän kuin muilta. Nyt, kun olen vuoden verran koittanut tulla kiltimmäksi itseäni kohtaan, huomaan, että olen saanut jotain kaupan päälle. Mitä reilummin kohtelen itseäni, sitä luonnollisemmaksi ja simppelimmäksi tulee toisten ihmisten arvostava ja kunnioittava kohteleminen. Osaan jo luottaa itseeni ja siihen, että osaan olla tarpeeksi hyvä ihminen. Me kaikki osaamme olla, ja olemme hyviä ja rakastettavia. Ihan tällaisina, tavallisina ukkeleina, jotka toilailee ja tekee virheitä, ja jotka myös osaavat antaa anteeksi. Niin toisilleen kuin itselleenkin.

Tuntuu upealta todeta, että tavoitteet, joita kohti kuljin, ovat nyt tässä. Ajatusmyrskyni on tyyntynyt jonkin verran, enkä ole enää jatkuvasti levoton. Tunnen saavani otteen tästä hetkestä aina silloin tällöin. Tärkeimmältä kuitenkin tuntuu, että olen kotona omissa nahoissani. Tunnen itseni hyväksi ja rakastettavaksi, ihan tällaisena kuin olen. Silloinkin, kun huudan ja raivoan. Jotenkin se energia, mikä on vapautunut itsekontrollista, tulee nyt käytetyksi rakentavammin ja rakastavammin.

Kuten varmasti alkaa jo selvitä, aion jättää tämän blogin. Sillä oli aikansa ja paikkansa, ja nyt se jää tänne todisteeksi ihan tavallisen ihmisen Suuresta Haasteesta, josta minä selvisin. Tämä on todiste siitä, että ihminen selviää. Koska tiedän, etteivät kaikki tätä lukevat välttämättä tiedä, mitä tapahtui, niin tuntuu luontevalta kertoa se ihan lyhyesti. Meillä on kolme lasta, joista kaksi nuorimmaista, kaksoset, olivat 3kk ikäisiä pahan kriisin yllättäessä, ja esikoinenkin alle kolmivuotias. Kaikki ongelmat vain levisivät käsiin yhdessä hetkessä, ja siitä niitä sitten keräiltiin. Puolessa vuodessa asiat olivat jo paremmin, mutta on vienyt yli vuoden päästä tähän pisteeseen.

Niin paljon kuin toivoisinkin, ettei ihmisten elämässä olisi kärsimystä, tiedän, että se on osa ihmisenä olemista. Siispä toivon, että kaikki, jotka kärsivät, jaksaisivat toivoa ja tehdä kaikkensa kasvaakseen vahvemmiksi. Joskus kärsimyksestä voi kasvaa jotain uutta ja ihmeellistä, mitä ei olisi välttämättä tapahtunut ilman sitä. Itselleni tämän todistaa se valo, joka on omaan sydämeeni, ja varmasti myös silmiini syttynyt. Se aito elämänhalu ja uteliaisuus, rohkeus ja ilo, on kaiken kivun arvoista.

Nyt on aika jatkaa uusiin haasteisiin, ja kirjoittaminen jatkuu uusin suunnitelmin. Tuntuu, että on taas aika ylittää mukavuusalue. Kiitos teille kaikille, jotka olette lukeneet ja kommentoineet. Tuki on ollut tarpeen, sillä omiin kykyihin luottaminen ei ole helppoa.

Aiemminkin siteeraamani Tom Lundberg lopettaa kirjansa Kaikki on hyvin seuraaviin sanoihin, jotka haluaisin omistaa etenkin kahdelle rakkaalle ystävälleni (teille, E. ja I.), jotka ovat joutuneet samankaltaisiin kamppailuihin.

Kun tiedät, että sinun ei tarvitse odottaa valoa, vaan se odottaa sinua, kärsivällisyytesi ja uskosi alkaa kasvaa. Rankkasadetta seuraa aina aurinko. Olet suurempi ja vahvempi  kuin mikään, mitä sinulle voi koskaan tapahtua. Kärsimys, onnettomuudet, menetykset, vastoinkäymiset, kriisit ja koettelemukset odottavat koko ajan porttisi ulkopuolella. Muista, että olet itse sisällä ja vain sinulla on hallussasi avain. Niin on hyvin kuin käy. Tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun tahtoni. Asioilla on tapana järjestyä. Elämä kantaa. Kyllä se siitä.
Kaikki on hyvin.

Metta

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt pitkä tovi. Muutoskivut iskivät koko perheeseen lokakuussa. Lapset sairastivat joka viikko ja saatiin kunnon atooppinen ihottumakin kylään. Itseä vaivasivat selkäkivut ja lisäksi samaan syssyyn osui tietysti tenttiviikko. Stressi ja kireä tunnelma valtasi kotimme jokaisen nurkan, mikä vain pahensi soppaa. Tuntui, että jokainen meistä huusi toisilleen tarpeitaan, eikä kenelläkään ollut energiaa kuunnella. Onneksi kaikki alkoi helpottaa jo jokunen viikko sitten ja ollaan saatu jonkinlainen arki taas kasaan.

Viime viikkoina ajatukset ovat taas selkiytyneet ja kaikenlaista kirjoitettavaakin on jo eksynyt pääkoppaan. Ehkäpä niitä täytyy kasailla tosin toinen kerta, sillä nyt on ihan tuore kokemus jaettavana. Olin tänään buddhalaisen keskuksen järjestämässä työpajassa, jossa keskityttiin vahvistamaan rakastavaa mieltä neljän eri osa-alueen kautta: rakastava ystävällisyys, myötätunto, myötäelävä ilo ja mielentyyneys. Jokaisella on oma harjoituksensa, jotka eivät todella ole niin yksinkertaisia kuin miltä aluksi vaikuttavat. Itselleni tänään haasteeksi muodostuivat rakastavan mielen vastavoimat.

Edit: Pieni selvennys tuli mieleen yön aikana. Puhumani harjoitukset olivat siis meditaatioita, joissa ajateltiin eri henkilöitä, kuten ystävää ja tuntematonta ihmistä, ja esimerkiksi toivottiin heidän olevan onnellisia tai koitettiin nähdä heidän kärsimyksensä ja tuntea myötätuntoa heitä kohtaan. Mielikuvien ja tunteiden voimakkuus yllätti ainakin minut.

Jokainen meistä tuntee tunteita, jotka vaikeuttavat rakakstavan mielen toimintaa. Nämä negatiiviset tunteet ovat toki luonnollisia ja hyväksyttäviä, mutta niistä tietoiseksi tuleminen auttaa meitä vapautumaan niiden vallasta. Esimerkiksi viha ja kateus saavat enemmän haittaa aikaan piilevinä ja torjuttuina kuin tiedostettuina. Oli raskasta, mutta tosin vapauttavaa tiedostaa omia kipukohtia, jotka vaativat työstämistä. Kaltaiselleni ihmiselle, joka aina mielellään näkisi (ja hyväskyisi) itsensä vain hyvine puolineni, on vaikeaa tiedostaa sisällään asustavaa vihaa, häpeää ja välipitämättömyyttä. On vaikeaa hyväksyä, että ne ovat osa minua, ja niin kuuluukin olla. En pääse tunteitani pakoon, vaikka torjuisin niitä ohjuksin. Mutta ne eivät enää ohjaa toimintaani, kun käännän selkäni sijasta kasvoini niiden puoleen.

Alkupäivä meni edellä kuvatun kaltaisten murikoiden kanssa painiessa, mutta iltapäivällä koin myös erittäin positiivisia hetkiä. Vakaa pyrkimykseni kohti unelmiani ja usko siihen, että voin vaikuttaa omaan elämänlaatuuni lienevät sen takana, että myötäelävän ilon harjoitus meni kivuttomammin. On helpompi iloita toisten onnesta ilman kateutta, kun kokee aitoa iloa omassa elämässään. Olen lähiaikoina kokenut syvää hyväskyntää omaa elämäntilannettani kohtaan. Vaikka siinä on haasteita kerrakseen, olen itse ollut aktiivisesti tekemässä päätöksiä ja valitsemassa suuntaa. Menneisyydessä on myös paljon asioita, jotka joskus tahtoisin pyyhkiä pois, mutta nyt näen ne puhtaasti mahdollisuuksina oppia jotain tärkeää. En tiedä, kuka olisin ilman näitä elettyjä hetkiä ja tehtyjä virheitä.

Mielentyyneyden harjoitus on kaikista edistynein, ja siihen paneuduimme vain pikaisesti tänään. Sen pohjalla on kuitenkin mielenkiintoinen ajatus: Kun tuntee myötätuntoa sitä tosiasiaa kohtaan, että kaikki kärsivät ja toisaalta iloa siitä, että kaikki voivat olla onnellisia, voi kehittää myös mielentyyneyttään. Jo sanana mielentyyneys kuulostaa korviini houkuttelevalta, sillä pääni on yleensä lyijynraskas kaikista siellä risteilevistä ajatuksista. Tänään vaikeuksista huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, koin lopuksi mielentyyneyden harjoituksessa uudenlaista kirkkautta. Mieleni oli, ei ainoastaan tyhjä ajatuksista, vaan myös jollain tavalla kuulas kuin kirkas syysaamu. Olin syvästi läsnä ja minut valtasi tunne siitä, että kaikki on hyvin.

Kotimatkalle lähtiessäni olo tuntui säteilevän keveyttä ja harmoniaa. Selkäkivutkin olivat tiessään. Jossain vaiheessa aamupäivän haasteet palasivat mieleeni ja hieman katkerana, mutta tietoisena buddhalaisesta takertumattomuuden opista, päästin irti ihanasta euforiasta ja palasin miettimään: mitä nyt? Minne seuraavaksi? Astuessani ulos junasta vieressäni oli isä ja noin nelivuotias tytär. Näin jotain tuttua tytön simissä ja  junalaiturilla tunsin yhtäkkiä valtavaa kiitollisuutta omista lapsistani. Tämä kiitollisuus laajeni ensin tämän päivän kokemuksiin, sitten koko elämään yleensä. Olin kiitollinen siitä, että olen elossa ja saan kokea tällaisia hetkiä. Tapanilan kirkon kellot alkoivat soida, ja täytyy sanoa, että siellä pimeydessä, tihkusateessa, kyyneleet valtoimenaan poskilla kävellessäni koin jonkun pyhän kosketuksen. Eikä sen tarvitse olla sen enempää eikä vähempää kuin se aito ilo ja rakkaus elämään, joka meissä jokaisessa ihmisessä, aikuisessakin, asuu jossain syvällä.

Tuntuu, että tänään sain tärkeää tietoa itsestäni ja siitä, miten tulla eheämmäksi ihmiseksi. Muutamat ideat vahvistuivat tämän päivän aikana, ja luulen nyt olevani paremmin perillä seuraavista askelista. Tunne siitä, että olen todella matkalla, vahvistui tänään. Matkalla takaisin kotiin, omaan, onnelliseen, ihanaan itseeni.

Kinga, inspiraatio ja unelmat

Every dream is given to us with the power to make it come true. Richard Bach

Tämä kirjoitus on omistettu inspiraationi alkulähteelle, henkilölle, jota en koskaan tavannut, mutta joka on vaikuttanut elämääni jollain salaperäisellä tavalla siitä päivästä lähtien, jona hänestä ensi kertaa kuulin.

Tämän tarinan monet ovat kuulleet, mutta uskon, että kirjoituksessani on myös jotain aivan uutta. 

Kesäkuun alussa 2006 olin kesäapulaisena IT-firmassa, jossa minulla oli välillä luppoaikaa. Selailin jotain traveller-foorumia, sillä olin innoissani reissailemisesta. Yhtäkkiä silmiini osui useampia aiheita, joissa kauhisteltiin Kingan kohtaloa. Kiinnostuin siitä, kuka henkilö sai aikaan näin suurta huomiota ja mitä oli tapahtunut.

Selvisi, että kyseessä oli puolalainen liftari ja travelleri, Kinga Freespirit. Hän oli ilmeisesti luonut maailmanlaajuisen verkostonsa suurimmaksi osin liftaamalla kumppaninsa Chopinin kanssa ympäri maailman viidessä vuodessa ja kirjoittamalla kokemuksistaan kirjan nimeltä Led by destiny. Ja nyt Kinga oli menehtynyt 33-vuotiaana sairastuttuaan malariaan toteuttaessaan suurta unelmansa matkustaessaan Afrikassa, muutama vuosi maailmanympärimatkan jälkeen. Kommenttien mukaan Kinga oli lukemattomien ihmisten läheinen ystävä tai inspiroija. Ihmiset, riippumatta siitä, olivatko he tavanneet Kingaa, kirjoittivat hänestä lämpimästi ja liikuttavan aidosti.

Luin Kingan koukuttavia blogikirjoituksia ja ihastelin hänen ottamiaan upeita valokuvia. Seurasin päivityksiä hänen hautajaisistaan niin Afrikassa kuin Puolassakin, ja muistan elävästi kuvan hänen haudastaan, joka oli lähes kokonaan peitetty värikkäillä perhosilla. Eräs kommentti jäi mieleeni, ja se oli jotain tämänsuuntaista: "Tahtoisin vain olla surullinen, koska hän kuoli, mutta joku peri-irlantilainen minussa käskee minua juhlimaan hänen elämäänsä." Joku toinen totesi, että Kingan lyhyt elämä oli 99,9% jännittävämpi kuin monien muiden. Minulle Kinga ei siis kuollut, vaan oikeastaan alkoi vasta elää. Mietin häntä ja hänen kirjaansa välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta hänen asenteensa, unelmista kiinni pitäminen ja niille eläminen, pysyi paikalla, joka sille oli syntynyt.

Viime aikoina, kun kirjoittaminen ja kirjojen lukeminen on taas lähtenyt käyntiin, olen miettinyt Kingan kirjaa enemmän kuin koskaan. Se jäi aikoinaan lukematta, ja edelleen kuuden vuoden jälkeen se vaivasi minua. Kingan blogiteksteihin ei enää päässyt käsiksi, ja muutenkin oli vaikea enää saada kosketusta hänen ajatuksiinsa, paljon oli hautautunut netin syövereihin. Sitten, eräänä päivänä Led by destiny-kirja tupsahti postiin. Eräs saman katon alla elelevä näki janoni, ja yllätti minut tilaamalla tämän tyyriin harvinaisuuden käytettynä! En muista, milloin olisin tuntenut viimeksi yhtä voimakasta kiitollisuutta ja täyttymystä. Kiitos sinulle, rakkaani.

Olen nyt lukenut puolet kirjasta. Kaikki alkaa siitä, kun Kinga ja Chopin päättävät toteuttaa yhteisen unelmansa ja nähdä maailman. He lentävät New Yorkiin rinkkoinensa vain 500 dollaria mukanaan. He yöpyvät tapaamiensa ihmisten ja netin kautta saamiensa kontaktien luona ja liftaavat uskomattomalla tuurilla paikasta toiseen. Alaskassa he saavat kyydin jopa pienkoneesta ja Perussa ostavat hevosen päästäkseen haluamaansa paikkaan! En nyt viitsi kertoa enempää itse matkasta, siitä löytyy kyllä lyhyitä kuvauksia googlettamalla.

On upeaa nähdä, kuinka joka puolella maailmassa ihmiset ovat valmiita auttamaan ja kohtaamaan. Se hyvyys, mikä Kingassa ja Chopinissa on, peilautuu heidän kohtaamisiinsa ihmisten kanssa. Monesti Kinga toteaa, että saat sitä, mitä odotat ja pelkäät. He elävät matkaansa päivä kerrallaan, ilman suuria pettymyksiin johtavia ennakko-odotuksia tai uhkakuvia. He seuraavat matkan varrella välillä unelmiaan, välillä menevät vain virran mukana kohti tuntemattomia kokemuksia. He tekevät asioita aidosti, sydämillään, välillä pettyvät tai tulevat petetyiksi, mutta he suhtautuvat siihen aina siten, että heillä on oikeus luottaa. He eivät voi toimia väärin, jos he luottavat, että ihmiset ovat hyviä ja että elämä kantaa.

Tästä pääsemmekin sitten siihen, miten Kingan elämä päättyi. Ensi ajattelemalta hänen kohtalonsa oli hirveän epäreilu. Että näin upea ihminen joutui lähtemään niin varhain. Tai toisaalta, että hänen onnensa vei hänet pitkälle, mutta lopulta kuitenkin hautaan. Omasta mielestäni Kingan kohtalo pitäisi kuitenkin nähdä toisin. Hän luotti elämään, hän luotti siihen, että asiat menevät, niin kuin on tarkoitus. Lopulta se ei edes ollut yksikään ihminen, ei yksikään vaarallinen tie tai merimatka, joka hänet vei, vaan hyttynen. Pieni hyönteinen, jonka kantama sairaus ei käytännössä yleensä hoidettuna edes aiheuta kuolemaa. Mielestäni tämä todistaa nimenomaan sen, kuinka elämä ei ole omissa käsissämme. Voimme hallita riskejä, olla luottamatta vähänkään epäilyttäviin ihmisiin tai vaikka linnoittautua neljän seinän sisään ”turvaan”. Mutta silti emme hallitse elämää.Nyr en tarkoita, että kaikkien pitäisi lähteä roadtripille Afrikkaan, vaan että voimme kaikista peloistamme huolimatta yrittää suunnata sinne, minne itse toivoisimme olevamme matkalla, olipa se sitten maantieteellinen paikka, henkinen polku tai työura.

Kingan elämän voi sanoa päättyneen ennen aikojaan, mutta päättyikö se? Hän eli kaikki unelmansa todeksi ja hän eli täydellä sydämellä, pelkäämättä tulevaa. Kirjassaan Australiassa ollessaan Kinga kirjoitti nähneensä outbackissa kameleita omistavan miehen. Tuolla hetkellä hän päätti, että hän haluaa joku päivä ostaa kamelin ja vaeltaa autiomaan poikki. Hän toteutti unelmansa Afrikassa vuonna 2006. Afrikkalaiset lapset olivat hänen rakkautensa, ja hän päätti pelastaa yhden tytön orjuudelta, osti hänet ja tarjosi hänelle käsittääkseni eräästä perheestä kodin ja tulevaisuuden. Tämä tapahtui Gambiassa, missä hän myös menehtyi, mutta hänen työnsä ei jäänyt kesken. Hänen operaatiostaan sai alkunsa Freespirit Foundation, joka jatkaa työtä lasten tulevaisuuden eteen. Voiko siis sanoa, että Kingan olisi ollut parempi pysyä kotonaan, jolloin hän eläisi vielä omana ja meidän ilonamme? 

Kinga oli siis, ei vain ihmisten henkilökohtainen inspiroija, mutta myös erittäin hyväsydäminen ihminen, joka todella teki pieniä asioita muuttaakseen maailmaa. Ja nämä pienet asiat voivat, kuten näemme, muuttua suuriksi asioiksi. Itse olen taipuvainen kyynisyyteen ja negatiiviseen ajatteluun, vaikka yritänkin minimoida tätä ja sen vaikutusvaltaa elämässäni. Kinga on minulle yksi punainen lanka matkalla kohti luottamusta ja omia unelmiani. Monesti matkallaan Kinga ja Chopin kohtasivat ihmisiä, jotka ihailivat heidän matkantekoaan, mutta totesivat, etteivät itse voi toteuttaa unelmiaan. He kohtasivat myös ihmisiä, jotka, kuten he, asettivat omat unelmansa kaiken muun edelle. Ihmisiä, jotka olivat päättäneet tehdä itse valinnan. Tähän voin yhtyä myös itse: on helpompi elää vastoinkäymisten kanssa, kun tietää itse ajaneensa niitä päin, ja että ne ovat vain hidasteita matkalla kohti jotain suurempaa.

Meillä ei ole montaa asiaa, jotka ovat pysyvästi meidän. Raha, terveys, läheiset ja ura ovat kaikki asioita, jotka voimme menettää hetkenä minä hyvänsä. Elämä itsessäänkään ei ole meidän, se tulee, kun synnymme ja joku päivä, yleensä meistä itsestämme riippumatta, otetaan meiltä pois. Tämä ei tosin tee elämästä yhtään kurjempaa, oikeastaan kuolevaisuutemmehan vasta antaa merkityksen elämällemme. Mitä meille sitten jää? Kuten Kinga, haluan itsekin uskoa, että kun unelmoimme jostain, ja asetamme unelmamme elämämme tärkeysjärjestyksessä kärkeen, sillä on voima toteutua. Kyynisyys ei auta matkalla kohti unelmaa, vaan luottamus.

Minullakin on unelmani. Teen siitä totta jo tätä kirjoittaessani, ja aion pitää sen mukanani elämäni valintatilanteissa. En tiedä, minne päädyn, mutta aion kirjoittaa loppuelämäni. Haluan kutsua itseäni joku päivä kirjailijaksi. Katsotaan, mihin Kingan opit vievät!

Aurinko paistaa sadepilvenkin takana

On kulunut melkein vuosi siitä, kun elämä meni ylösalaisin. Pian kaksosten syntymän jälkeen iskenyt vakava kriisi toi elämään, paitsi kärsimystä, myös uuden näkövinkkelin. Se ei tapahtunut hetkessä, vaan lähdin tietoisesti matkalle, jonka päämäärää en voinut kuin arvailla. Luin kirjoja, jotka ikään kuin sattuivat käteeni, mutta ehkeivät pelkän sattuman kautta. Muistin unelmat, jotka olin joitain vuosia sitten löytänyt itsestäni: tahdon olla äiti ja tahdon kirjoittaa. Silloin päätin laittaa tämän blogin pystyyn.

Olen tutkiskellut omia syövereitäni eri tavoin, lukemalla, kirjoittamalla, meditoimalla, havainnoimalla.. Olen ihmetellyt ja hämmästellyt, itkenyt ja nauranut. Olen ollut niin väsynyt, etten muista joistain ajoista mitään.. paitsi toivon. Toivon siitä, että olen oikealla tiellä, että tällä kaikella vaivannäöllä on merkitystä, joka selviää myöhemmin. Koen, että tämä oma työskentelyni itseni kanssa on antanut voimia ja uskoa myös rankkaan arkeen, joka on kuitenkin koko ajan pyörinyt ja ehkä tavallaan myös pitänyt tiukasti kiinni elämässä.

Eräs tärkeä asia, jonka haluan omasta kokemuksestani jakaa on, että maailman romahtaminen ei ole maailman loppu, vaikka se siltä tuntuukin. Pahimmilla hetkillä minua helpotti seuraava kappale Tom Lundbergin kirjasta Kaikki on hyvin:

"Emme yksinkertaisesti kestä kaikkea, jolloin vihasta, pettymyksestä, järkytyksestä ja surusta kasvaa herkästi epätoivo. Kannattaako ja uskaltaako yrittää enää mitään, jaksanko edes? Kaikesta huolimatta uskalla, yritä ja jaksa. Vaikka kohtalo kolhii ja hukuttaa sinut kyyneliin, usko silti huomiseen. Vaikka rakastaisit, toivoisit ja ponnistelisit, voi kaikki käydä yhtäkkiä turhaksi. Kaikesta huolimatta: rakasta, toivo ja ponnistele."

Vaikka olisi sata mustaa päivää peräkkäin, sadas yhdes voi olla aurinkoinen. Jos päättää luovuttaa vaikeuksien edessä, hylkää ainoan mahdollisuutensa. Voin sanoa, että epäilin omaa selviytymistäni usein, mutta tein päätöksen jatkaa eteenpäin, uudelleen ja uudelleen. Aloin muuttaa asioita, jotka voi muuttaa, ja hyväksyä ne, joille en voi mitään.

Tom Lundbergin mukaan jokainen kriisi sisältää mahdollisuuden. Sen voi jättää käyttämättä ja kärsiä, tai sen voi käyttää tilaisuutena uudelle alulle ja kasvulle. Hän puhuu myös paljon jokapäiväisistä mahdollisuuksista. Tänä aamuna mietin näitä mahdollisuuksia, joita hän väittää olevan tarjolla ympäristössämme jatkuvasti. Pohdin, missä muka voisin nähdä mahdollisuuden, vaikkapa matkalla juna-asemalta yliopistolle? Tarkkailin kovasti ympäristöäni, enkä nähnyt mitään.

Vähän ennen määränpäätäni huomasin edessäni kävelevän nuoren naisen printtipaita päällään. Printtipaidat ärsyttävät minua jostain syystä, ja olin jo kääntämässä katsettani muualle, kun aloin lukea tekstiä selässä. If they think I´m weird, it´s not really my problem, se totesi uhmakkaasti. Jäin tuijottamaan viestiä. Siinä se oli, minun mahdollisuuteni. Käveli suoraan eteeni. Päätin kantaa viestiä mielessäni päivän aikana. Jollain tavalla se rohkaisi minut ylittämään itseni tänään. Sanoin rohkeasti mielipiteitäni ja kerroin avoimesti tuntemuksistani muille ihmisille, ajattelematta liikoja, mitä he minusta ajattelisivat tai leimataanko minut jonkin stereotypian mukaan. Tarjosin ihmisille lisää tarttumapintaa, ja se tuntui hyvältä.

Matti Nykästä lainaten: Jokainen tsäänssi on mahdollisuus.

Sketsihahmo kynttilänvalossa

Syksy on tuonut mukanaan monia muutoksia, opinnot jatkuvat ja lapset tosiaan aloittivat päiväkodissa. Kiinnostus henkiseen kasvuun ei osoita laantumisen merkkejä ja kaipaan myös lisää syvyyttä meditoimiseen, siispä päädyin myös buddhalaisen meditaation peruskurssille. Nyt on ensimmäinen kerta takana ja ajattelin vähän kirjoittaa kokemuksistani.

Vuosi sitten kävin mindfulness-peruskurssin, joka herätti kiinnostuksen meditaatioon. Koen sen tuovan elämääni kykyä keskittyä ja tarttua hetkeen ja huomata pieniä, tärkeitä asioita elämässä. Mindfulness-menetelmän juuret ovat buddhalaisuudessa, joten retoriikka on pitkälti samanlaista. Hyväksytään ja huomioidaan esille nousevat ajatukset, tunteet ja kehon tuntemukset, otetaan ne vastaan ja sitten keskitytään taas siihen, mitä ollaan tekemässä. Kohdistetaan myötätuntoa ja hyväksyntää omaa itseä kohtaan, ei suoriteta tai tuomita itseään, ja niin edelleen.

Harjoittelimme illan päätteeksi hengityksen tarkkaamista, joka on siis yksi monista erilaisista meditaatioharjoituksista. Ensimmäisen uloshengityksen perään sanotaan mielessä "yksi", seuraavan jälkeen "kaksi", ja kun pääsee yhdestä kymmeneen, aloitetaan alusta. Itse laskeminen ei ole pääasia, vaan sen on tarkoitus tukea hengityksen huomioimista. Aina, kun huomaa huomion karanneen muualle, aloitetaan laskeminen alusta.

Oma meditaationi sai melko koomisia piirteitä. Vaikka oli tarkoitus hyväksyä mieleen nousevat ajatukset ja vain palauttaa huomio hengitykseen, havaitsin ensin tuomitsevani itseni ajatuksistani ja sitten perään tuomitsevani tuomitsevuuteni. Taidan olla melkoinen suorittaja, varsinkin kun koulu on taas alkanut. Joka tapauksessa, tämä pääni sisällä myllertävä oikeudenkäynti sai minut loppupuolelle tultaessa vähän tuskastuneeksi. Avasin silmäni tullakseni takaisin läsnäolevampaan tilaan. Sitten katsoin ohjaajaamme, jonka profiili muistutti hämärässä kynttilänvalossa minua Riku Niemisestä. Koita siinä sitten meditoida, kun mielessä pyörii Munamies-vitsit ja Hieno Ålgreenin pikkuhousunvilautukset. Hihitin niin kovaa kuin ääneti vain voi. Kun tuli aika lopettaa meditaatio, hämmennyin siitä hartaasta tunnelmasta, joka huoneessa vallitsi. Omassa päässäni oli ollut melkoinen säpinä päällä.

Nyt tätä kokemusta voi ajatella, no, sen kertaisena meditaatiokokemuksena. Ei tullut hienoja "olin yhteydessä maailmankaikkeuteen"-fiilliksiä, mutta se ei ole meditaation päämäärä tai onnistuneen meditaation merkki. Se on yksi mahdollisista lopputuloksista, eikä etukäteen voi määrittää sitä, mitä tällä kertaa sen tulisi olla. Kuulin tänään omasta mielestäni hienoimman määritelmän meditaatiolle: "Se, kun huomaat olevasti taas ajatustesi viemänä, ja palaat hengityksen tarkkaamiseen, on meditaatiota." Vau. Se on niin yksinkertaista.

Syksy.

Kävelin kotiin päin. Aamu-usvaiset pellot olivat täynnä hanhia tankkaamassa etelänlentoa varten. Kevyt kyynel lähti valumaan poskea pitkin ja päätyi osaksi aamukastetta. Tuntui, kuin pala minua olisi jäänyt taa.

Olen ollut huolissani, miten T:n päiväkodinvaihto sujuisi. Onko uudessa paikassa kaikki huonommin kuin edellisessä? Harmittaako kovasti olla eri ryhmässä kuin pikkuveljet? Pienetkin aloittavat tänä syksynä, mutta heidän kanssaan ollaan vasta harjoitteluasteella, ja koko homma on ihan erilainen. On toki sydäntä riipivää jättää pienet ensi viikolla, he kun ovat mielestäni vielä turhan pieniä niihin touhuihin. Mutta isomman kanssa on eri kriisi. Hän todella on nyt valmis, eivätkä muut ihmiset enää vain hetkellisesti korvaa läsnäoloani. Minä luovutan omaa tilaani hänen elämässään muille. T. nimittäin halusi lähteä päiväkotiin, vaikkei ollut edes pakko. Hän halusi jäädä sinne, ja melkein unohti halata, kun lähdin. Ja oli vasta toinen päivä.

Ensin kannat häntä sisälläsi. Sitten saatat hänet maailmaan, ja hän on edelleen ihollasi vuoden päivät. Vaikka hän itsenäistyy, sinä ja muutamat muut olette hänen elämänsä. Jollain tavalla näet itsekin hänet vain osana omaa elämääsi, jotain, mitä sinulle tapahtuu. Ja eräänä päivänä hän tekee selväksi, että hän elää omaa elämäänsä.  Hän tarvitsee sinua, mutta hiljalleen hän tarvitsee myös enemmän itsenäisyyttä ja muita ihmisiä elämäänsä.

Voit näyttää valoa, mutta et voi kulkea tietä hänen puolestaan. Voit pitää kädestä kiinni, mutta jossain vaiheessa siitäkin on päästettävä irti. Voit varoittaa kompastumasta, mutta hänen on annettava myös tehdä omia virheitään. Voit antaa kaikkesi, mutta et voi määrittää hänen kohtaloaan. Vaikka hän sai alkunsa sinun kauttasi, hän ei ole sinä. Hänen elämänsä ei ole sinun elämäsi. Se kuuluu hänelle itselleen.

”Mä muistan kun synnyit, tulit ja huusit niin.
Huudat vielä uudestaan, öihin pimeisiin.
Mä toivon, että pärjäät, yli yön huomiseen.
Oi, pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen.”

Tämä säkeistö Maaritin Lainaa vain -kappaleesta on aina koskettanut, mutta nyt se kolahtaa entistäkin kovemmin. Ja tiedän – se tulee kolahtamaan kuin moukari joku päivä, kun ei ole enää päiväkodin portit ympärillä, ei edes opettajaa valvomassa, vaan minä, kuun loisteessa.

Myötäpäivään, vastakarvaan

Lähdin kävelylle kaksosten kanssa alkukesästä, ja tämä reissu herätti ajatuksia, joita on mukava jakaa täälläkin. Päivä oli kesän ensimmäisiä oikein lämpimiä, ilma oli kostea, mutta lempeä tuuli jäähdytti mukavasti. Olin tottumuksesta lähdössä tavanomaiselle lenkilleni Fallkullan kotieläintilan suuntaan, mutta mieleeni muistui ajatus Malmin lentokentän kiertämisestä. Olin jo useamman viikon suunnitellut lenkkiä kentän ympäri, sillä olin kiertänyt sen vain kerran elämässäni, vaikka olemme asuneet sen vieressä jo reilun vuoden.

Kenttää kiertävän hiekkatien risteykseen tullessani olin kummemmin ajattelematta kääntymässä oikealle, kunnes muutaman metrin kuljettuani minun oli pysähdyttävä. Joku kumma tunne sisälläni käski lähteä toiseen suuntaan. Ehkä kiinnostuin siitä, kiertävätkö kaikki kenttää vastapäivään, kuten itsekin olin aikonut. Yllätyin siitä, kuinka vaikeaa oli tehdä valinta. Lähdin kuitenkin kiertämään alkuperäisestä suunnasta poiketen myötäpäivään, kun keksin, että voinhan kuvitella olevani matkalla kentän pohjoispäästä jonnekin muualle ja kiertäväni vain osan matkasta. Näin sain syyn – vaikkakin kuvitellun sellaisen – lähteä ”väärään” suuntaan.

Matkalla ymmärsin, mikä määrää kiertosuunnan. Talvella kenttää kiertää hiihtolatu, jonka suunta on kyltein määrätty menemään vastapäivään. Silloin olisi puhdasta idiotismia lähteä suksimaan ihan protestin vuoksi vastakkaiseen suuntaan, mutta onko se sitä, kun lumet sulavat?

Kulttuuri ja yhteiskunta luovat paljon järkeenkäypiä sääntöjä ja normeja, mutta ne eivät ehkä tarjoa jokaisessa tilanteessa ja jokaisen ihmisen kohdalla parhaita mahdollisia toimintatapoja. Oman näkemyksen löytäminen ja varsinkin asioiden toisin tekeminen vaativat kuitenkin suuria ponnisteluja, ellei satu omaamaan vankkaa tahtoa omasta takaa. Kuinka monet meistä toimivat automaattisesti normien mukaisesti sen kummemmin ajattelematta, ja kokevat sitten epämääräistä tyytymättömyyttä?

Olen itse tehnyt elämässäni useita tietoisia valintoja, jotka ovat norminvastaisia. Opiskelujen päättäminen->avioliitto->lapset –kaava toimii itselläni paremmin päinvastaisena. Se tuo tietysti enemmän stressiä ja yllättäviä käänteitä eteen (tosin niitä ei pääse pakoon, vaikka käyttäisi mitä kaavoja), mutta olen tehnyt valinnat tietoisesti, enkä vain kapinoidakseni odotuksia vastaan.

Oikeastaan sillä ei ole edes väliä, onko kapinallinen vai ei. Kyse ei ole kapinoinnista kapinoinnin vuoksi, vaan siitä, tiedostaako päätöksiensä juuret. Haluanko minä, vai haluaako joku muu? Kyse on siitä, uskaltaako kuunnella omaa sisimpäänsä. Kumpaan suuntaan sinä kierrät kenttää?

Meditaatio

Viime aikoina olen opetellut meditoimaan. Kävin viime syksynä Mindfulnessin viikonloppukurssilla, josta sain alkusysäyksen johonkin, josta on nyt muodostumassa elämäntapa. Kurssilla tutustuimme Jon Kabat-Zinnin luomaan hyväksyvän, tietoisen läsnäolon menetelmään, johon  syventymistä olen jatkanut hänen kirjojensa kanssa. Kurssilla meditoimme monin eri tavoin: maaten, istuen ja ruokaillessa.

Perusajatus on se, että keskittyy siihen, mitä on juuri sillä hetkellä tekemässä (hengitys, ruokailu, kävely) ja tutkiskelee uteliaana tunteita ja kehon tuntemuksia. Ajatukset ovat läsnä harjoituksessa aina, ja ne huomioidaan, hyväksytään ja sitten niiden annetaan mennä. Todellisuudessa homma ei usein mene sinne päinkään, vaan ajatukset harhailevat menneessä ja tulevassa. Pahimmillaan tuntuu siltä, että päässä on sisäänrakennettu kommentaattori, joka papattaa jatkuvalla syötöllä. Tässä tilanteessa kokee helposti epäonnistuneensa tai olevansa kertakaikkiaan kykenemätön meditoimaan. Menetelmässä kuitenkin korostetaan, että on ainoastaan inhimillistä olla ajatustensa vietävänä. Oleellista on olla armollinen itseään kohtaan ja ystävällisesti siirtää huomionsa takaisin siihen, mitä oli tekemässä, oli se sitten hengittäminen tai seuraava haarukallinen ruokaa. Joskus tämäkään ei vain onnistu, mutta sekin tulee hyväksyä. Ei ole onnistunutta tai epäonnistunutta meditaatiota, vaikka olemme jatkuvasti halukkaita arvottamaan kaikki kokemuksemme.

En ole pyrkinyt kurinalaisesti järjestämään itselleni yksinäisiä meditaatiohetkiä, joina sulkeutuisin huoneeseen kuuntelemaan meditaatio-cd:tä. Sitä vastoin olen tuonut meditaatiota ja tietoista hyväksyvää läsnäoloa arkipäiviini. Niin usein kuin mahdollista, pyrin keskittymään juuri siihen, mitä olen sillä hetkellä tekemässä. Olemaan enemmän, tekemään vähemmän. Jos syön,niin todella maistelen ruokaani, katselen ja haistelen sitä. Ruoka muuten maistuu paremmalle! Kun kävelen, keskityn askeliini, siihen miltä ne tuntuvat ja kuulostavat. Kun imetän lasta, keskityn häneen ja hetkeen hänen kanssaan. Kun illalla pääsen sänkyyn, kuulostelen hengitystä ja sydämeni lyöntejä. Tosin päivät ovat niin hektisiä, että olen iloinen, jos edes kerran päivässä muistan keskittyä tähän hetkeen.

Usein hetken löytäminen liittyy minulla siihen, että hoksaan katkaista jonkin automaation. Tarkoitan niitä lukemattomia hetkiä, joina teen automaattisesti jonkin valinnan, kuten kaivan puhelimen esille ulos lähtiessäni ja selaan jo mielessäni ihmisiä läpi keksiäkseni, kenelle soittaisin. Hyvin tyypillistä itselleni on myös lukemisen etsiminen, kun on aika syödä. Myös telkkari ja tietokone liittyvät usein vain automaattiseen oletukseen siitä, että minulla on nyt tylsää, ellen keksi jotain tekemistä samalla kun teen jotain muuta. Tekemistä tekemisen päälle siis. Eihän siinä itsessään mitään pahaa ole, mutta olen huomannut, että nuo automaattiset tylsyyden kukistajat usein vievät levon hetkistä levon, ja nautinnon hetkistä nautinnon. Kahvikupillinenkin virkistää enemmän, kun sen juo oikeasti rauhassa, eikä koneella sähläten. Aina kun vain muistan, katkaisen automaation ja kysyn itseltäni: Tarvitsenko juuri nyt tätä, onko tämä pakko tehdä? Joskus tuntuu, että tarvitsen, mutta yleensä ei.

Minulle tämä uusi lähestymistapa on tarjonnut täysin uuden tavan olla, kokea ja elää. Olen aina ollut luontainen ajattelija, enkä ole tarvinnut edes villiä teknologiaa ja katkeamatonta uutisvirtaa karatakseni muihin maailmoihin harva se hetki. Rakastan uppoutua ajatuksiini ja syvällisiin keskusteluihin, ja kehitellä kaikenlaisia teorioita, jotka yleensä ovat oivaa keittiöpsykologiaa. Siitä on ollut monesti hyötyä, mutta myös paljon haittaa. Kuinka monet hetket ovat kiitäneet ohitseni huomaamattani? Kuinka monta ihmistä minulta on jäänyt huomaamatta, kuinka monta tuoksua haistamatta ja ääntä kuulematta? Läheisellä ystävälläni on luontainen kyky keskittyä aistimaan, ja hänen kommenttinsa kesken kävelyllä käytävän (mielestäni tärkeän) keskustelun saattaa olla: ”Katso, kuinka kaunis talo.” Ennen tämänkaltaiset huomiot ärsyttivät, sillä keskeyttiväthän ne pyhän ajatuksenjuoksun. Tänä päivänä, ja toivon, että tästä lähtien aina, ajatukseni saa keskeyttää huomioilla todellisesta maailmasta. Yritän itsekin todeta itselleni välillä: ”Haloo, pää, pidä tauko ja ihastele hetki maailmaa.”

Usein me aikuiset sanomme lapsille ”Ajattelisit nyt vähän!” tai ”Ajattelitko yhtään kun...” On toki tärkeää oppia ajattelemaan tekojensa seurauksia ja muutenkin kehittää kykyään ajatella, mutta yhtä hyvin lapset voisivat joskus sanoa meille: ”Kokisit nyt vähän!”.  

Tuli ja sade

Ensin tuli tuli. Se syttyi kipinästä ja hetkessä koko metsä roihusi. Kaikki paloi. Puut, jotka olivat muuttuneen tuhkaksi, silti kantoivat perintöä, sitä mitä ne olivat olleet.


Seuraavaksi tuli sade. Tuli pisaroita, tuli kunnon ropinaa, kaatosadetta ja myrsky. Ne muodostivat puroja ja lammikoita, raivoavan kosken ojan pohjaan. Niin pienin pisara kuin valtavien lammikoiden vesikin imeytyi kuivaan, palaneeseen maahan.


Eräänä päivänä aurinko taas paistoi. Se herätti kasvun henkiin. Pienet vihreät vesat kurkistelivat maasta. Satoi lisää, ja vesat kasvoivat pieniksi puiksi. Ne saivat ravintonsa maasta, tuhkasta ja vedestä.


Tuuli puhalsi välillä niin kovaa, että jotkut puut kaatuivat. Vahvimmat pysyivät pystyssä ja kasvoivat. Ne lepäsivät talvet ja kasvoivat kesät. Ne kärsivät ja sairastivat. Ne humisivat lempeässä tuulessa ja kuiskailivat salaisuuksiaan.


Ne puut eivät olisi siinä ilman maata, jossa kasvaa, sekä ravitsevaa tuhkaa, joka teki niistä vahvoja. Ne eivät olisi siinä ilman sadetta. Niin minäkään en olisi tässä, sellaisena kuin olen, ilman sydäntäni, maaperääni. Ilman tulen polttamia harhakuvia, jotka muuttuivat ravinnoksi palettuaan tuhkaksi. Ilman kyyneleitä, sadetta,joka kasvattaa uutta.


Elämme tuhosta. Sitä tarvitaan, sillä se ravitsee meitä ja luo tilaa uudelle.


Oletko elämän oma ja otat tuon tilan haltuusi, kasvatat uuden metsän, vaikka tiedät että metsäpalot ja myrskyt eivät maailmasta lopu? Vai hylkäätkö maasi peläten uutta tuhoa? Silloin hylkäät sen ainoan, mitä sinulla oikeastaan on, sydämesi, maaperäsi.


Elämme liikaa hallinnan tunteesta. Mielummin jätämme tilaisuudet käyttämättä, sillä uuden rakentamisessa on aina menettämisen riski. Mutta hallinnan tunne pettää meidät aina. Kun hyväksyt elämän karikot, otat niistä oppia ja kasvatat niiden pohjalta jotain uutta, pääset kosketuksiin syvemmän kasvun kanssa ja viisastut. Se on elämäntehtävämme.

Hyvää ja kaunista

On helppoa valittaa, kun elämä pysähtyy rutiineihinsa, eikä mitään uutta oikein tunnu saavuttavan. Ei jakseta uskoa unelmiinsa, sillä eiväthän ne ennenkään ole toteutuneet. Elämä on pettänyt meidät ja jättänyt tylsyyteen. Ensin eletään vapaa nuoruus,  ja kun perhe lopulta perustetaan, odotetaan idyllisen perhe-elämän olevan se seuraava etappi elämässä.

Rutiineihin on helppo asettua lasten kanssa, hehän tarvitsevat niitä ja elämäkin on paljon helpompaa näin. Tiedän, ettei sielu kuitenkaan saa ruokaa rutiineista, vaan kuihtuu. Miten erottaa tässä elämäntilanteessa ne rutiinit, jotka ovat turhia?

Tarvitsemme päivärytmin, mutta se on vain runko. Täytyy vaan uskaltaa kokeilla.  Voisiko rutiineja rikkoa arjen keskellä? Syödä illallinen ”piknikillä” lattialla tai rakentaa temppuradan? Mennä vihdoin sinne uimahalliin tai vaikka sateella ulos! Tehdä niitä asioita, joita ei koskaan viitsi tehdä, tai jotka piti tehdä ”sitten joskus”. Näännytän itseni ajattelemalla, että tämä elämäntilanne on niin erityinen, ettei tarvitse jaksaa keksiä mitään erityistä. Rutiini se vasta viekin voimat.

Rutiineista poikkeaminen pelottaa, ehkä emme halua rikkoa hyvää kaavaa. Ja elämästä (tai säästä) valittaminen on niin normaalia, että se on meille lähestulkoon velvollisuus. Rikkokaamme kuitenkin tapojamme, ainakin välillä. Tehdään jotain hupsua ja miksei hulluakin, vaikka olisikin niitä lapsia yksi kummallakin käsivarrella ja kolmas jaloissa pyörimässä. Hulluahan vasta onkin olla möllöttää tässä maailmassa, tyytymättömänä vain siksi että ”niin ne asiat nyt vain ovat”, tai että”tämä on nyt tällainen elämänvaihe”.

Toinen sielua ruokkiva asia on unelmointi. Unelmia pitäisi kohdella kuin lapsiaan, kasvattaa rakkaudella ja huolehtia niiden selviytymisestä elämän karikoilla. Unelmat ovat kuin ruori elämämme laivassa. Niiden tulisi ohjata päätöksiämme, jotta voimme tehdä kärsivällistä matkaamme niitä kohti.

On kuitenkin virhe elää unelmiensa varassa tai vain niitä varten. Ikään kuin se elämisen arvoinen elämä siintäisi siellä, missä unelmat toteutuvat. Unelmat ja niiden toteuttaminen tekee ajastamme rikkaampaa, mutta elämä on nyt. On löydettävä se jokaisesta hetkestä, ei vain siitä, kun saavutat jotain.

Elämä on matka, ei määränpää.

Jää sulaa

Hautasin vanhan matkablogini likipitäen seuraaviin sanoihin: "Mutta onhan se elämä kokonaisuudessaan sellainen matka, että kirjoittamisen arvoisia asioita varmaan löytyisi joka päivä."

Eipä tullut inspiraatiota muutamaan vuoteen. Vasta todellinen elämänkriisi antoi taas ainesta kirjoittamiselle. Samalla tuli laitettua asioita tärkeysjärjestykseen. Olin kyllä ajatellut kirjoittamista, mutta sille ei koskaan tuntunut löytyvän aikaa. Oikeastaan aikaa enemmän tarvitsin kosketuksen itseeni ja unelmiini. 

Saan paljon inspiraatiota lapsista, kun vain pysähdyn katsomaan ja kuuntelemaan heitä sen sijaan, että valittaisin heidän vievän kaiken aikani. Blogin nimikin tuli T:ltä, joka bussissa istuessamme kysyi: "Koska äiti me mennään kauniiseen maailmaan?" En tiedä, mitä hän tarkoitti, mutta havahduin ajattelemaan maailmaa lapsen silmin. Kyky nähdä maailma kauniina kasvaa lasten kanssa, sillä heille se on luonnollista. 3-vuotias taitaa turhaan haaveilla menevänsä kauniiseen maailmaan. Hän on siellä jo.

Tahtosin itsekin oppia katsomaan maailmaa taas "tuoreesti", ihmetellen ja ihastellen. Ihmisen kasvuun vain taitaa usein kuulua aikuistuminen ja ajattelun kehittyminen, jotka vievät meidät helposti etäälle monista hyödyllisistä lapsenomaisista taidoista, kuten aistiemme käytöstä ja vapaudesta unelmoida. 


Joulun aikaan syntyi tällainen pikku juttu sydämen villasukasta.

Sydämen sukka

Syntyessäsi sait pienen sukan matkaasi. Siinä roikkuivat langat ja pari sukkapuikkoja. Tiesit, mitä tehdä ja lähdit innoissasi puuhaan.

Eräänä päivänä ehkä epäröit. Takana näkemäsi silmut eivät miellytäkään. Saatat vaihtaa lankojen väriä tai jopa purkaa tekelettäsi. Joskus purkaminen saattaa olla liiankin innokasta tai oma sukka ehkä tuntuu kokonaan väärältä. Silloin saattaa purkaa, ei vain kaikkea kutomaansa, vaan myös osan siitä, mitä syntyessäsi sait.

Mitä enemmän purkaa sydämensä sukkaa, sitä enemmän sitä paleltaa. Sydän lakkaa kertomasta viestejään ja lyö yhä hiljempaa. Unohdat ehkä, että sitä koskaan oli edes olemassa.

Tynkä tai olematon sydämen sukka ei myöskään anna riittävää ohjetta kutomiseen. Aloitat uudelleen kerta toisensa jälkeen, purat ja paikkaat, mutta harjoitus ei tee sinusta mestaria. Vain sydän voi nimittäin muistaa, millainen sukka syntyessäsi oli, ja vain sitä kuuntelemalla voit jatkaa neulomista.

Jos vain kaiken elämän hälinän keskellä kuulet sydämesi kuiskauksen ja päätät kuunnella sitä, kaikki on hyvin. Sydämesi tietää.