Syksy.

Kävelin kotiin päin. Aamu-usvaiset pellot olivat täynnä hanhia tankkaamassa etelänlentoa varten. Kevyt kyynel lähti valumaan poskea pitkin ja päätyi osaksi aamukastetta. Tuntui, kuin pala minua olisi jäänyt taa.

Olen ollut huolissani, miten T:n päiväkodinvaihto sujuisi. Onko uudessa paikassa kaikki huonommin kuin edellisessä? Harmittaako kovasti olla eri ryhmässä kuin pikkuveljet? Pienetkin aloittavat tänä syksynä, mutta heidän kanssaan ollaan vasta harjoitteluasteella, ja koko homma on ihan erilainen. On toki sydäntä riipivää jättää pienet ensi viikolla, he kun ovat mielestäni vielä turhan pieniä niihin touhuihin. Mutta isomman kanssa on eri kriisi. Hän todella on nyt valmis, eivätkä muut ihmiset enää vain hetkellisesti korvaa läsnäoloani. Minä luovutan omaa tilaani hänen elämässään muille. T. nimittäin halusi lähteä päiväkotiin, vaikkei ollut edes pakko. Hän halusi jäädä sinne, ja melkein unohti halata, kun lähdin. Ja oli vasta toinen päivä.

Ensin kannat häntä sisälläsi. Sitten saatat hänet maailmaan, ja hän on edelleen ihollasi vuoden päivät. Vaikka hän itsenäistyy, sinä ja muutamat muut olette hänen elämänsä. Jollain tavalla näet itsekin hänet vain osana omaa elämääsi, jotain, mitä sinulle tapahtuu. Ja eräänä päivänä hän tekee selväksi, että hän elää omaa elämäänsä.  Hän tarvitsee sinua, mutta hiljalleen hän tarvitsee myös enemmän itsenäisyyttä ja muita ihmisiä elämäänsä.

Voit näyttää valoa, mutta et voi kulkea tietä hänen puolestaan. Voit pitää kädestä kiinni, mutta jossain vaiheessa siitäkin on päästettävä irti. Voit varoittaa kompastumasta, mutta hänen on annettava myös tehdä omia virheitään. Voit antaa kaikkesi, mutta et voi määrittää hänen kohtaloaan. Vaikka hän sai alkunsa sinun kauttasi, hän ei ole sinä. Hänen elämänsä ei ole sinun elämäsi. Se kuuluu hänelle itselleen.

”Mä muistan kun synnyit, tulit ja huusit niin.
Huudat vielä uudestaan, öihin pimeisiin.
Mä toivon, että pärjäät, yli yön huomiseen.
Oi, pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen.”

Tämä säkeistö Maaritin Lainaa vain -kappaleesta on aina koskettanut, mutta nyt se kolahtaa entistäkin kovemmin. Ja tiedän – se tulee kolahtamaan kuin moukari joku päivä, kun ei ole enää päiväkodin portit ympärillä, ei edes opettajaa valvomassa, vaan minä, kuun loisteessa.

Myötäpäivään, vastakarvaan

Lähdin kävelylle kaksosten kanssa alkukesästä, ja tämä reissu herätti ajatuksia, joita on mukava jakaa täälläkin. Päivä oli kesän ensimmäisiä oikein lämpimiä, ilma oli kostea, mutta lempeä tuuli jäähdytti mukavasti. Olin tottumuksesta lähdössä tavanomaiselle lenkilleni Fallkullan kotieläintilan suuntaan, mutta mieleeni muistui ajatus Malmin lentokentän kiertämisestä. Olin jo useamman viikon suunnitellut lenkkiä kentän ympäri, sillä olin kiertänyt sen vain kerran elämässäni, vaikka olemme asuneet sen vieressä jo reilun vuoden.

Kenttää kiertävän hiekkatien risteykseen tullessani olin kummemmin ajattelematta kääntymässä oikealle, kunnes muutaman metrin kuljettuani minun oli pysähdyttävä. Joku kumma tunne sisälläni käski lähteä toiseen suuntaan. Ehkä kiinnostuin siitä, kiertävätkö kaikki kenttää vastapäivään, kuten itsekin olin aikonut. Yllätyin siitä, kuinka vaikeaa oli tehdä valinta. Lähdin kuitenkin kiertämään alkuperäisestä suunnasta poiketen myötäpäivään, kun keksin, että voinhan kuvitella olevani matkalla kentän pohjoispäästä jonnekin muualle ja kiertäväni vain osan matkasta. Näin sain syyn – vaikkakin kuvitellun sellaisen – lähteä ”väärään” suuntaan.

Matkalla ymmärsin, mikä määrää kiertosuunnan. Talvella kenttää kiertää hiihtolatu, jonka suunta on kyltein määrätty menemään vastapäivään. Silloin olisi puhdasta idiotismia lähteä suksimaan ihan protestin vuoksi vastakkaiseen suuntaan, mutta onko se sitä, kun lumet sulavat?

Kulttuuri ja yhteiskunta luovat paljon järkeenkäypiä sääntöjä ja normeja, mutta ne eivät ehkä tarjoa jokaisessa tilanteessa ja jokaisen ihmisen kohdalla parhaita mahdollisia toimintatapoja. Oman näkemyksen löytäminen ja varsinkin asioiden toisin tekeminen vaativat kuitenkin suuria ponnisteluja, ellei satu omaamaan vankkaa tahtoa omasta takaa. Kuinka monet meistä toimivat automaattisesti normien mukaisesti sen kummemmin ajattelematta, ja kokevat sitten epämääräistä tyytymättömyyttä?

Olen itse tehnyt elämässäni useita tietoisia valintoja, jotka ovat norminvastaisia. Opiskelujen päättäminen->avioliitto->lapset –kaava toimii itselläni paremmin päinvastaisena. Se tuo tietysti enemmän stressiä ja yllättäviä käänteitä eteen (tosin niitä ei pääse pakoon, vaikka käyttäisi mitä kaavoja), mutta olen tehnyt valinnat tietoisesti, enkä vain kapinoidakseni odotuksia vastaan.

Oikeastaan sillä ei ole edes väliä, onko kapinallinen vai ei. Kyse ei ole kapinoinnista kapinoinnin vuoksi, vaan siitä, tiedostaako päätöksiensä juuret. Haluanko minä, vai haluaako joku muu? Kyse on siitä, uskaltaako kuunnella omaa sisimpäänsä. Kumpaan suuntaan sinä kierrät kenttää?