Päätös

Vuosi sitten pakkasin tavaroitani. Mielessäni. Tiesin, että olin lähdössä matkalle, mutta minne? Ehkä ennemminkin ymmärsin, että  on jatkettava matkaa. Joskus on pysähdyttävä, mutta pysähtyminen saattaa huumata, siinä on jotain turvallista. On turvallista olla paikallaan. Mutta turvassa olemisessakin on riskinsä. On ehkä suurin riski olla ottamatta riskejä...

Matkavalmistelut veivät aikaa. Oli luettava tolkuton määrä kirjoja, ennen kuin ymmärsin, etten pääse lukemalla kovinkaan pitkälle. Ketä varten tätä oikein teen? Mitä minä haluan elämältäni? Oli tehtävä päätös, sillä ymmärsin paikalleen jäämisen riskin. Oli mentävä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Tuntuu ehkä pieneltä asialta laittaa pystyyn blogi. Tiesin itse, ettei omastani tulisi mitään diipadaipaa. Tulisin jakamaan haavoittuvuuteni. Tulisin jakamaan matkani, jotain niin keskeneräistä, jotain täysin kontrolloimatonta.

En vain päässyt sen ajatuksen ympäri. Oli pakko aloittaa. Matkani sai keskeneräisen, mielestäni vähän hassun nimen: Kauniiseen maailmaan. Sillä on se oma tarinansa, jota olen täällä pyöritellyt, mutta nyt olen pohtinut sitä enemmänkin. Mikä niissä sanoissa kiehtoi? Mistä olin tulossa? En ehkä omasta mielestäni niinkään kauniista maailmasta, jostain, mikä oli liian kyllästetty itsetietoisuudella ja kritiikillä. Jostain, missä tarvittiin sääntökirjaa sydämen sijasta. Jostain, missä oli tärkeää olla hyvä kaikille muille, sitten viimeiseksi ehkä itselleen.

Kirjoittaminen alkoi nopeasti tuntua taas omalta. Tuntui hyvältä jakaa ajatuksia, joissa oli jotain aitoa, jotain minua. Kirjoittaminen tekee matkani näkyväksi. Vaikka julkaisen vain joitakin kirjoituksia, on se ollut sinänsä tärkeää, sillä se on tehnyt tästä todempaa. Ja on ollut uskomatonta kuulla, kuinka syvästi omat sanani ovat koskettaneet joitakin teistä. Olen huomioinut teitä lukijoita aika vähän kirjoittaessani. Tämä on ollut niin henkilökohtaista, minun on pitänyt näyttää itselleni, että pystyn tähän, ja luoda uskoa itseeni, että pystyn niin paljoon muuhunkin, kun vain tahdon sitä.

Maailmani on todella erilainen kuin vuosi sitten. Näen ympärilläni sen, mitä minulla on, enkä vain sitä, mitä minulta puuttuu. Niin monet tutut hokemat, kuten: ”Carpe diem.” tai ”Life is what you make of it.” ovat joidenkin oivallusten seurauksena muuttuneet todeksi.

Elämäni on edelleen suurimmaksi osaksi täysin tavallista ja arkista, mutta jokin arjessa on muuttunut. Muutos ei ole tullut ilmaiseksi, vaan on vaatinut valtavan määrän työtä, luopumista ja kyyneleitä. Se on vaatinut myös tuhansittain aluksi niin teennäisiä hymyjä, jotka alkoivat hitaasti tulla aidommiksi ja muuttua hersyväksi nauruksi. Nauruksi, joka ei tule vain ja ainoastaan, kun sitä tarkoituksella haetaan, vaan spontaania iloa, joka tulee joskus ihan yllättäen, vaikka pahimman kaaoksen keskellä.

Maailmani on nyt kaunis. Se ei ollut sitä vuosi sitten, ja luulenpa, ettei ainoastaan tiukan elämäntilanteen takia, vaan koska olin hukannut itseni. Olin hukannut rohkeuden, luovuuden ja intohimon. Olin vaativa itseäni kohtaan, ja odotin itseltäni aina enemmän kuin muilta. Nyt, kun olen vuoden verran koittanut tulla kiltimmäksi itseäni kohtaan, huomaan, että olen saanut jotain kaupan päälle. Mitä reilummin kohtelen itseäni, sitä luonnollisemmaksi ja simppelimmäksi tulee toisten ihmisten arvostava ja kunnioittava kohteleminen. Osaan jo luottaa itseeni ja siihen, että osaan olla tarpeeksi hyvä ihminen. Me kaikki osaamme olla, ja olemme hyviä ja rakastettavia. Ihan tällaisina, tavallisina ukkeleina, jotka toilailee ja tekee virheitä, ja jotka myös osaavat antaa anteeksi. Niin toisilleen kuin itselleenkin.

Tuntuu upealta todeta, että tavoitteet, joita kohti kuljin, ovat nyt tässä. Ajatusmyrskyni on tyyntynyt jonkin verran, enkä ole enää jatkuvasti levoton. Tunnen saavani otteen tästä hetkestä aina silloin tällöin. Tärkeimmältä kuitenkin tuntuu, että olen kotona omissa nahoissani. Tunnen itseni hyväksi ja rakastettavaksi, ihan tällaisena kuin olen. Silloinkin, kun huudan ja raivoan. Jotenkin se energia, mikä on vapautunut itsekontrollista, tulee nyt käytetyksi rakentavammin ja rakastavammin.

Kuten varmasti alkaa jo selvitä, aion jättää tämän blogin. Sillä oli aikansa ja paikkansa, ja nyt se jää tänne todisteeksi ihan tavallisen ihmisen Suuresta Haasteesta, josta minä selvisin. Tämä on todiste siitä, että ihminen selviää. Koska tiedän, etteivät kaikki tätä lukevat välttämättä tiedä, mitä tapahtui, niin tuntuu luontevalta kertoa se ihan lyhyesti. Meillä on kolme lasta, joista kaksi nuorimmaista, kaksoset, olivat 3kk ikäisiä pahan kriisin yllättäessä, ja esikoinenkin alle kolmivuotias. Kaikki ongelmat vain levisivät käsiin yhdessä hetkessä, ja siitä niitä sitten keräiltiin. Puolessa vuodessa asiat olivat jo paremmin, mutta on vienyt yli vuoden päästä tähän pisteeseen.

Niin paljon kuin toivoisinkin, ettei ihmisten elämässä olisi kärsimystä, tiedän, että se on osa ihmisenä olemista. Siispä toivon, että kaikki, jotka kärsivät, jaksaisivat toivoa ja tehdä kaikkensa kasvaakseen vahvemmiksi. Joskus kärsimyksestä voi kasvaa jotain uutta ja ihmeellistä, mitä ei olisi välttämättä tapahtunut ilman sitä. Itselleni tämän todistaa se valo, joka on omaan sydämeeni, ja varmasti myös silmiini syttynyt. Se aito elämänhalu ja uteliaisuus, rohkeus ja ilo, on kaiken kivun arvoista.

Nyt on aika jatkaa uusiin haasteisiin, ja kirjoittaminen jatkuu uusin suunnitelmin. Tuntuu, että on taas aika ylittää mukavuusalue. Kiitos teille kaikille, jotka olette lukeneet ja kommentoineet. Tuki on ollut tarpeen, sillä omiin kykyihin luottaminen ei ole helppoa.

Aiemminkin siteeraamani Tom Lundberg lopettaa kirjansa Kaikki on hyvin seuraaviin sanoihin, jotka haluaisin omistaa etenkin kahdelle rakkaalle ystävälleni (teille, E. ja I.), jotka ovat joutuneet samankaltaisiin kamppailuihin.

Kun tiedät, että sinun ei tarvitse odottaa valoa, vaan se odottaa sinua, kärsivällisyytesi ja uskosi alkaa kasvaa. Rankkasadetta seuraa aina aurinko. Olet suurempi ja vahvempi  kuin mikään, mitä sinulle voi koskaan tapahtua. Kärsimys, onnettomuudet, menetykset, vastoinkäymiset, kriisit ja koettelemukset odottavat koko ajan porttisi ulkopuolella. Muista, että olet itse sisällä ja vain sinulla on hallussasi avain. Niin on hyvin kuin käy. Tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun tahtoni. Asioilla on tapana järjestyä. Elämä kantaa. Kyllä se siitä.
Kaikki on hyvin.