Viime aikoina olen opetellut meditoimaan. Kävin viime
syksynä Mindfulnessin
viikonloppukurssilla, josta sain alkusysäyksen johonkin, josta on nyt
muodostumassa elämäntapa. Kurssilla tutustuimme Jon Kabat-Zinnin luomaan
hyväksyvän, tietoisen läsnäolon menetelmään, johon syventymistä olen jatkanut hänen kirjojensa
kanssa. Kurssilla meditoimme monin eri tavoin: maaten, istuen ja ruokaillessa.
Perusajatus on se, että keskittyy siihen, mitä on juuri
sillä hetkellä tekemässä (hengitys, ruokailu, kävely) ja tutkiskelee uteliaana tunteita ja kehon
tuntemuksia. Ajatukset ovat läsnä harjoituksessa aina, ja ne huomioidaan,
hyväksytään ja sitten niiden annetaan mennä. Todellisuudessa homma ei usein
mene sinne päinkään, vaan ajatukset harhailevat menneessä ja tulevassa.
Pahimmillaan tuntuu siltä, että päässä on sisäänrakennettu kommentaattori, joka
papattaa jatkuvalla syötöllä. Tässä tilanteessa kokee helposti epäonnistuneensa
tai olevansa kertakaikkiaan kykenemätön meditoimaan. Menetelmässä kuitenkin
korostetaan, että on ainoastaan inhimillistä olla ajatustensa vietävänä.
Oleellista on olla armollinen itseään kohtaan ja ystävällisesti siirtää
huomionsa takaisin siihen, mitä oli tekemässä, oli se sitten hengittäminen tai
seuraava haarukallinen ruokaa. Joskus tämäkään ei vain onnistu, mutta sekin
tulee hyväksyä. Ei ole onnistunutta tai epäonnistunutta meditaatiota, vaikka
olemme jatkuvasti halukkaita arvottamaan kaikki kokemuksemme.
En ole pyrkinyt kurinalaisesti järjestämään itselleni
yksinäisiä meditaatiohetkiä, joina sulkeutuisin huoneeseen kuuntelemaan
meditaatio-cd:tä. Sitä vastoin olen tuonut meditaatiota ja tietoista hyväksyvää
läsnäoloa arkipäiviini. Niin usein kuin mahdollista, pyrin keskittymään juuri
siihen, mitä olen sillä hetkellä tekemässä. Olemaan
enemmän, tekemään vähemmän. Jos
syön,niin todella maistelen ruokaani, katselen ja haistelen sitä. Ruoka muuten maistuu
paremmalle! Kun kävelen, keskityn askeliini, siihen miltä ne tuntuvat ja
kuulostavat. Kun imetän lasta, keskityn häneen ja hetkeen hänen kanssaan. Kun
illalla pääsen sänkyyn, kuulostelen hengitystä ja sydämeni lyöntejä. Tosin
päivät ovat niin hektisiä, että olen iloinen, jos edes kerran päivässä muistan
keskittyä tähän hetkeen.
Usein hetken
löytäminen liittyy minulla siihen, että hoksaan katkaista jonkin automaation.
Tarkoitan niitä lukemattomia hetkiä, joina teen automaattisesti jonkin
valinnan, kuten kaivan puhelimen esille ulos lähtiessäni ja selaan jo
mielessäni ihmisiä läpi keksiäkseni, kenelle soittaisin. Hyvin tyypillistä itselleni
on myös lukemisen etsiminen, kun on aika syödä. Myös telkkari ja tietokone
liittyvät usein vain automaattiseen oletukseen siitä, että minulla on nyt
tylsää, ellen keksi jotain tekemistä samalla kun teen jotain muuta. Tekemistä
tekemisen päälle siis. Eihän siinä itsessään mitään pahaa ole, mutta olen
huomannut, että nuo automaattiset tylsyyden kukistajat usein vievät levon
hetkistä levon, ja nautinnon hetkistä nautinnon. Kahvikupillinenkin virkistää
enemmän, kun sen juo oikeasti rauhassa, eikä koneella sähläten. Aina kun vain
muistan, katkaisen automaation ja kysyn itseltäni: Tarvitsenko juuri nyt tätä,
onko tämä pakko tehdä? Joskus tuntuu, että tarvitsen, mutta yleensä ei.
Minulle tämä uusi lähestymistapa on tarjonnut täysin uuden
tavan olla, kokea ja elää. Olen aina ollut luontainen ajattelija, enkä ole tarvinnut edes villiä teknologiaa ja katkeamatonta uutisvirtaa karatakseni muihin maailmoihin harva se hetki. Rakastan
uppoutua ajatuksiini ja syvällisiin keskusteluihin, ja kehitellä kaikenlaisia teorioita, jotka yleensä ovat
oivaa keittiöpsykologiaa. Siitä on ollut monesti hyötyä, mutta myös paljon
haittaa. Kuinka monet hetket ovat kiitäneet ohitseni huomaamattani? Kuinka
monta ihmistä minulta on jäänyt huomaamatta, kuinka monta tuoksua haistamatta
ja ääntä kuulematta? Läheisellä ystävälläni on luontainen kyky keskittyä
aistimaan, ja hänen kommenttinsa kesken kävelyllä käytävän (mielestäni tärkeän) keskustelun saattaa
olla: ”Katso, kuinka kaunis talo.” Ennen tämänkaltaiset huomiot ärsyttivät,
sillä keskeyttiväthän ne pyhän ajatuksenjuoksun. Tänä päivänä, ja toivon, että
tästä lähtien aina, ajatukseni saa keskeyttää huomioilla todellisesta
maailmasta. Yritän itsekin todeta itselleni välillä: ”Haloo, pää, pidä tauko ja
ihastele hetki maailmaa.”
Usein me aikuiset sanomme lapsille ”Ajattelisit nyt vähän!”
tai ”Ajattelitko yhtään kun...” On toki tärkeää oppia ajattelemaan tekojensa
seurauksia ja muutenkin kehittää kykyään ajatella, mutta yhtä hyvin lapset
voisivat joskus sanoa meille: ”Kokisit nyt vähän!”.
