Syksy.

Kävelin kotiin päin. Aamu-usvaiset pellot olivat täynnä hanhia tankkaamassa etelänlentoa varten. Kevyt kyynel lähti valumaan poskea pitkin ja päätyi osaksi aamukastetta. Tuntui, kuin pala minua olisi jäänyt taa.

Olen ollut huolissani, miten T:n päiväkodinvaihto sujuisi. Onko uudessa paikassa kaikki huonommin kuin edellisessä? Harmittaako kovasti olla eri ryhmässä kuin pikkuveljet? Pienetkin aloittavat tänä syksynä, mutta heidän kanssaan ollaan vasta harjoitteluasteella, ja koko homma on ihan erilainen. On toki sydäntä riipivää jättää pienet ensi viikolla, he kun ovat mielestäni vielä turhan pieniä niihin touhuihin. Mutta isomman kanssa on eri kriisi. Hän todella on nyt valmis, eivätkä muut ihmiset enää vain hetkellisesti korvaa läsnäoloani. Minä luovutan omaa tilaani hänen elämässään muille. T. nimittäin halusi lähteä päiväkotiin, vaikkei ollut edes pakko. Hän halusi jäädä sinne, ja melkein unohti halata, kun lähdin. Ja oli vasta toinen päivä.

Ensin kannat häntä sisälläsi. Sitten saatat hänet maailmaan, ja hän on edelleen ihollasi vuoden päivät. Vaikka hän itsenäistyy, sinä ja muutamat muut olette hänen elämänsä. Jollain tavalla näet itsekin hänet vain osana omaa elämääsi, jotain, mitä sinulle tapahtuu. Ja eräänä päivänä hän tekee selväksi, että hän elää omaa elämäänsä.  Hän tarvitsee sinua, mutta hiljalleen hän tarvitsee myös enemmän itsenäisyyttä ja muita ihmisiä elämäänsä.

Voit näyttää valoa, mutta et voi kulkea tietä hänen puolestaan. Voit pitää kädestä kiinni, mutta jossain vaiheessa siitäkin on päästettävä irti. Voit varoittaa kompastumasta, mutta hänen on annettava myös tehdä omia virheitään. Voit antaa kaikkesi, mutta et voi määrittää hänen kohtaloaan. Vaikka hän sai alkunsa sinun kauttasi, hän ei ole sinä. Hänen elämänsä ei ole sinun elämäsi. Se kuuluu hänelle itselleen.

”Mä muistan kun synnyit, tulit ja huusit niin.
Huudat vielä uudestaan, öihin pimeisiin.
Mä toivon, että pärjäät, yli yön huomiseen.
Oi, pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen.”

Tämä säkeistö Maaritin Lainaa vain -kappaleesta on aina koskettanut, mutta nyt se kolahtaa entistäkin kovemmin. Ja tiedän – se tulee kolahtamaan kuin moukari joku päivä, kun ei ole enää päiväkodin portit ympärillä, ei edes opettajaa valvomassa, vaan minä, kuun loisteessa.