Metta

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt pitkä tovi. Muutoskivut iskivät koko perheeseen lokakuussa. Lapset sairastivat joka viikko ja saatiin kunnon atooppinen ihottumakin kylään. Itseä vaivasivat selkäkivut ja lisäksi samaan syssyyn osui tietysti tenttiviikko. Stressi ja kireä tunnelma valtasi kotimme jokaisen nurkan, mikä vain pahensi soppaa. Tuntui, että jokainen meistä huusi toisilleen tarpeitaan, eikä kenelläkään ollut energiaa kuunnella. Onneksi kaikki alkoi helpottaa jo jokunen viikko sitten ja ollaan saatu jonkinlainen arki taas kasaan.

Viime viikkoina ajatukset ovat taas selkiytyneet ja kaikenlaista kirjoitettavaakin on jo eksynyt pääkoppaan. Ehkäpä niitä täytyy kasailla tosin toinen kerta, sillä nyt on ihan tuore kokemus jaettavana. Olin tänään buddhalaisen keskuksen järjestämässä työpajassa, jossa keskityttiin vahvistamaan rakastavaa mieltä neljän eri osa-alueen kautta: rakastava ystävällisyys, myötätunto, myötäelävä ilo ja mielentyyneys. Jokaisella on oma harjoituksensa, jotka eivät todella ole niin yksinkertaisia kuin miltä aluksi vaikuttavat. Itselleni tänään haasteeksi muodostuivat rakastavan mielen vastavoimat.

Edit: Pieni selvennys tuli mieleen yön aikana. Puhumani harjoitukset olivat siis meditaatioita, joissa ajateltiin eri henkilöitä, kuten ystävää ja tuntematonta ihmistä, ja esimerkiksi toivottiin heidän olevan onnellisia tai koitettiin nähdä heidän kärsimyksensä ja tuntea myötätuntoa heitä kohtaan. Mielikuvien ja tunteiden voimakkuus yllätti ainakin minut.

Jokainen meistä tuntee tunteita, jotka vaikeuttavat rakakstavan mielen toimintaa. Nämä negatiiviset tunteet ovat toki luonnollisia ja hyväksyttäviä, mutta niistä tietoiseksi tuleminen auttaa meitä vapautumaan niiden vallasta. Esimerkiksi viha ja kateus saavat enemmän haittaa aikaan piilevinä ja torjuttuina kuin tiedostettuina. Oli raskasta, mutta tosin vapauttavaa tiedostaa omia kipukohtia, jotka vaativat työstämistä. Kaltaiselleni ihmiselle, joka aina mielellään näkisi (ja hyväskyisi) itsensä vain hyvine puolineni, on vaikeaa tiedostaa sisällään asustavaa vihaa, häpeää ja välipitämättömyyttä. On vaikeaa hyväksyä, että ne ovat osa minua, ja niin kuuluukin olla. En pääse tunteitani pakoon, vaikka torjuisin niitä ohjuksin. Mutta ne eivät enää ohjaa toimintaani, kun käännän selkäni sijasta kasvoini niiden puoleen.

Alkupäivä meni edellä kuvatun kaltaisten murikoiden kanssa painiessa, mutta iltapäivällä koin myös erittäin positiivisia hetkiä. Vakaa pyrkimykseni kohti unelmiani ja usko siihen, että voin vaikuttaa omaan elämänlaatuuni lienevät sen takana, että myötäelävän ilon harjoitus meni kivuttomammin. On helpompi iloita toisten onnesta ilman kateutta, kun kokee aitoa iloa omassa elämässään. Olen lähiaikoina kokenut syvää hyväskyntää omaa elämäntilannettani kohtaan. Vaikka siinä on haasteita kerrakseen, olen itse ollut aktiivisesti tekemässä päätöksiä ja valitsemassa suuntaa. Menneisyydessä on myös paljon asioita, jotka joskus tahtoisin pyyhkiä pois, mutta nyt näen ne puhtaasti mahdollisuuksina oppia jotain tärkeää. En tiedä, kuka olisin ilman näitä elettyjä hetkiä ja tehtyjä virheitä.

Mielentyyneyden harjoitus on kaikista edistynein, ja siihen paneuduimme vain pikaisesti tänään. Sen pohjalla on kuitenkin mielenkiintoinen ajatus: Kun tuntee myötätuntoa sitä tosiasiaa kohtaan, että kaikki kärsivät ja toisaalta iloa siitä, että kaikki voivat olla onnellisia, voi kehittää myös mielentyyneyttään. Jo sanana mielentyyneys kuulostaa korviini houkuttelevalta, sillä pääni on yleensä lyijynraskas kaikista siellä risteilevistä ajatuksista. Tänään vaikeuksista huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, koin lopuksi mielentyyneyden harjoituksessa uudenlaista kirkkautta. Mieleni oli, ei ainoastaan tyhjä ajatuksista, vaan myös jollain tavalla kuulas kuin kirkas syysaamu. Olin syvästi läsnä ja minut valtasi tunne siitä, että kaikki on hyvin.

Kotimatkalle lähtiessäni olo tuntui säteilevän keveyttä ja harmoniaa. Selkäkivutkin olivat tiessään. Jossain vaiheessa aamupäivän haasteet palasivat mieleeni ja hieman katkerana, mutta tietoisena buddhalaisesta takertumattomuuden opista, päästin irti ihanasta euforiasta ja palasin miettimään: mitä nyt? Minne seuraavaksi? Astuessani ulos junasta vieressäni oli isä ja noin nelivuotias tytär. Näin jotain tuttua tytön simissä ja  junalaiturilla tunsin yhtäkkiä valtavaa kiitollisuutta omista lapsistani. Tämä kiitollisuus laajeni ensin tämän päivän kokemuksiin, sitten koko elämään yleensä. Olin kiitollinen siitä, että olen elossa ja saan kokea tällaisia hetkiä. Tapanilan kirkon kellot alkoivat soida, ja täytyy sanoa, että siellä pimeydessä, tihkusateessa, kyyneleet valtoimenaan poskilla kävellessäni koin jonkun pyhän kosketuksen. Eikä sen tarvitse olla sen enempää eikä vähempää kuin se aito ilo ja rakkaus elämään, joka meissä jokaisessa ihmisessä, aikuisessakin, asuu jossain syvällä.

Tuntuu, että tänään sain tärkeää tietoa itsestäni ja siitä, miten tulla eheämmäksi ihmiseksi. Muutamat ideat vahvistuivat tämän päivän aikana, ja luulen nyt olevani paremmin perillä seuraavista askelista. Tunne siitä, että olen todella matkalla, vahvistui tänään. Matkalla takaisin kotiin, omaan, onnelliseen, ihanaan itseeni.