Tuli ja sade

Ensin tuli tuli. Se syttyi kipinästä ja hetkessä koko metsä roihusi. Kaikki paloi. Puut, jotka olivat muuttuneen tuhkaksi, silti kantoivat perintöä, sitä mitä ne olivat olleet.


Seuraavaksi tuli sade. Tuli pisaroita, tuli kunnon ropinaa, kaatosadetta ja myrsky. Ne muodostivat puroja ja lammikoita, raivoavan kosken ojan pohjaan. Niin pienin pisara kuin valtavien lammikoiden vesikin imeytyi kuivaan, palaneeseen maahan.


Eräänä päivänä aurinko taas paistoi. Se herätti kasvun henkiin. Pienet vihreät vesat kurkistelivat maasta. Satoi lisää, ja vesat kasvoivat pieniksi puiksi. Ne saivat ravintonsa maasta, tuhkasta ja vedestä.


Tuuli puhalsi välillä niin kovaa, että jotkut puut kaatuivat. Vahvimmat pysyivät pystyssä ja kasvoivat. Ne lepäsivät talvet ja kasvoivat kesät. Ne kärsivät ja sairastivat. Ne humisivat lempeässä tuulessa ja kuiskailivat salaisuuksiaan.


Ne puut eivät olisi siinä ilman maata, jossa kasvaa, sekä ravitsevaa tuhkaa, joka teki niistä vahvoja. Ne eivät olisi siinä ilman sadetta. Niin minäkään en olisi tässä, sellaisena kuin olen, ilman sydäntäni, maaperääni. Ilman tulen polttamia harhakuvia, jotka muuttuivat ravinnoksi palettuaan tuhkaksi. Ilman kyyneleitä, sadetta,joka kasvattaa uutta.


Elämme tuhosta. Sitä tarvitaan, sillä se ravitsee meitä ja luo tilaa uudelle.


Oletko elämän oma ja otat tuon tilan haltuusi, kasvatat uuden metsän, vaikka tiedät että metsäpalot ja myrskyt eivät maailmasta lopu? Vai hylkäätkö maasi peläten uutta tuhoa? Silloin hylkäät sen ainoan, mitä sinulla oikeastaan on, sydämesi, maaperäsi.


Elämme liikaa hallinnan tunteesta. Mielummin jätämme tilaisuudet käyttämättä, sillä uuden rakentamisessa on aina menettämisen riski. Mutta hallinnan tunne pettää meidät aina. Kun hyväksyt elämän karikot, otat niistä oppia ja kasvatat niiden pohjalta jotain uutta, pääset kosketuksiin syvemmän kasvun kanssa ja viisastut. Se on elämäntehtävämme.

Hyvää ja kaunista

On helppoa valittaa, kun elämä pysähtyy rutiineihinsa, eikä mitään uutta oikein tunnu saavuttavan. Ei jakseta uskoa unelmiinsa, sillä eiväthän ne ennenkään ole toteutuneet. Elämä on pettänyt meidät ja jättänyt tylsyyteen. Ensin eletään vapaa nuoruus,  ja kun perhe lopulta perustetaan, odotetaan idyllisen perhe-elämän olevan se seuraava etappi elämässä.

Rutiineihin on helppo asettua lasten kanssa, hehän tarvitsevat niitä ja elämäkin on paljon helpompaa näin. Tiedän, ettei sielu kuitenkaan saa ruokaa rutiineista, vaan kuihtuu. Miten erottaa tässä elämäntilanteessa ne rutiinit, jotka ovat turhia?

Tarvitsemme päivärytmin, mutta se on vain runko. Täytyy vaan uskaltaa kokeilla.  Voisiko rutiineja rikkoa arjen keskellä? Syödä illallinen ”piknikillä” lattialla tai rakentaa temppuradan? Mennä vihdoin sinne uimahalliin tai vaikka sateella ulos! Tehdä niitä asioita, joita ei koskaan viitsi tehdä, tai jotka piti tehdä ”sitten joskus”. Näännytän itseni ajattelemalla, että tämä elämäntilanne on niin erityinen, ettei tarvitse jaksaa keksiä mitään erityistä. Rutiini se vasta viekin voimat.

Rutiineista poikkeaminen pelottaa, ehkä emme halua rikkoa hyvää kaavaa. Ja elämästä (tai säästä) valittaminen on niin normaalia, että se on meille lähestulkoon velvollisuus. Rikkokaamme kuitenkin tapojamme, ainakin välillä. Tehdään jotain hupsua ja miksei hulluakin, vaikka olisikin niitä lapsia yksi kummallakin käsivarrella ja kolmas jaloissa pyörimässä. Hulluahan vasta onkin olla möllöttää tässä maailmassa, tyytymättömänä vain siksi että ”niin ne asiat nyt vain ovat”, tai että”tämä on nyt tällainen elämänvaihe”.

Toinen sielua ruokkiva asia on unelmointi. Unelmia pitäisi kohdella kuin lapsiaan, kasvattaa rakkaudella ja huolehtia niiden selviytymisestä elämän karikoilla. Unelmat ovat kuin ruori elämämme laivassa. Niiden tulisi ohjata päätöksiämme, jotta voimme tehdä kärsivällistä matkaamme niitä kohti.

On kuitenkin virhe elää unelmiensa varassa tai vain niitä varten. Ikään kuin se elämisen arvoinen elämä siintäisi siellä, missä unelmat toteutuvat. Unelmat ja niiden toteuttaminen tekee ajastamme rikkaampaa, mutta elämä on nyt. On löydettävä se jokaisesta hetkestä, ei vain siitä, kun saavutat jotain.

Elämä on matka, ei määränpää.

Jää sulaa

Hautasin vanhan matkablogini likipitäen seuraaviin sanoihin: "Mutta onhan se elämä kokonaisuudessaan sellainen matka, että kirjoittamisen arvoisia asioita varmaan löytyisi joka päivä."

Eipä tullut inspiraatiota muutamaan vuoteen. Vasta todellinen elämänkriisi antoi taas ainesta kirjoittamiselle. Samalla tuli laitettua asioita tärkeysjärjestykseen. Olin kyllä ajatellut kirjoittamista, mutta sille ei koskaan tuntunut löytyvän aikaa. Oikeastaan aikaa enemmän tarvitsin kosketuksen itseeni ja unelmiini. 

Saan paljon inspiraatiota lapsista, kun vain pysähdyn katsomaan ja kuuntelemaan heitä sen sijaan, että valittaisin heidän vievän kaiken aikani. Blogin nimikin tuli T:ltä, joka bussissa istuessamme kysyi: "Koska äiti me mennään kauniiseen maailmaan?" En tiedä, mitä hän tarkoitti, mutta havahduin ajattelemaan maailmaa lapsen silmin. Kyky nähdä maailma kauniina kasvaa lasten kanssa, sillä heille se on luonnollista. 3-vuotias taitaa turhaan haaveilla menevänsä kauniiseen maailmaan. Hän on siellä jo.

Tahtosin itsekin oppia katsomaan maailmaa taas "tuoreesti", ihmetellen ja ihastellen. Ihmisen kasvuun vain taitaa usein kuulua aikuistuminen ja ajattelun kehittyminen, jotka vievät meidät helposti etäälle monista hyödyllisistä lapsenomaisista taidoista, kuten aistiemme käytöstä ja vapaudesta unelmoida. 


Joulun aikaan syntyi tällainen pikku juttu sydämen villasukasta.

Sydämen sukka

Syntyessäsi sait pienen sukan matkaasi. Siinä roikkuivat langat ja pari sukkapuikkoja. Tiesit, mitä tehdä ja lähdit innoissasi puuhaan.

Eräänä päivänä ehkä epäröit. Takana näkemäsi silmut eivät miellytäkään. Saatat vaihtaa lankojen väriä tai jopa purkaa tekelettäsi. Joskus purkaminen saattaa olla liiankin innokasta tai oma sukka ehkä tuntuu kokonaan väärältä. Silloin saattaa purkaa, ei vain kaikkea kutomaansa, vaan myös osan siitä, mitä syntyessäsi sait.

Mitä enemmän purkaa sydämensä sukkaa, sitä enemmän sitä paleltaa. Sydän lakkaa kertomasta viestejään ja lyö yhä hiljempaa. Unohdat ehkä, että sitä koskaan oli edes olemassa.

Tynkä tai olematon sydämen sukka ei myöskään anna riittävää ohjetta kutomiseen. Aloitat uudelleen kerta toisensa jälkeen, purat ja paikkaat, mutta harjoitus ei tee sinusta mestaria. Vain sydän voi nimittäin muistaa, millainen sukka syntyessäsi oli, ja vain sitä kuuntelemalla voit jatkaa neulomista.

Jos vain kaiken elämän hälinän keskellä kuulet sydämesi kuiskauksen ja päätät kuunnella sitä, kaikki on hyvin. Sydämesi tietää.