Meditaatio

Viime aikoina olen opetellut meditoimaan. Kävin viime syksynä Mindfulnessin viikonloppukurssilla, josta sain alkusysäyksen johonkin, josta on nyt muodostumassa elämäntapa. Kurssilla tutustuimme Jon Kabat-Zinnin luomaan hyväksyvän, tietoisen läsnäolon menetelmään, johon  syventymistä olen jatkanut hänen kirjojensa kanssa. Kurssilla meditoimme monin eri tavoin: maaten, istuen ja ruokaillessa.

Perusajatus on se, että keskittyy siihen, mitä on juuri sillä hetkellä tekemässä (hengitys, ruokailu, kävely) ja tutkiskelee uteliaana tunteita ja kehon tuntemuksia. Ajatukset ovat läsnä harjoituksessa aina, ja ne huomioidaan, hyväksytään ja sitten niiden annetaan mennä. Todellisuudessa homma ei usein mene sinne päinkään, vaan ajatukset harhailevat menneessä ja tulevassa. Pahimmillaan tuntuu siltä, että päässä on sisäänrakennettu kommentaattori, joka papattaa jatkuvalla syötöllä. Tässä tilanteessa kokee helposti epäonnistuneensa tai olevansa kertakaikkiaan kykenemätön meditoimaan. Menetelmässä kuitenkin korostetaan, että on ainoastaan inhimillistä olla ajatustensa vietävänä. Oleellista on olla armollinen itseään kohtaan ja ystävällisesti siirtää huomionsa takaisin siihen, mitä oli tekemässä, oli se sitten hengittäminen tai seuraava haarukallinen ruokaa. Joskus tämäkään ei vain onnistu, mutta sekin tulee hyväksyä. Ei ole onnistunutta tai epäonnistunutta meditaatiota, vaikka olemme jatkuvasti halukkaita arvottamaan kaikki kokemuksemme.

En ole pyrkinyt kurinalaisesti järjestämään itselleni yksinäisiä meditaatiohetkiä, joina sulkeutuisin huoneeseen kuuntelemaan meditaatio-cd:tä. Sitä vastoin olen tuonut meditaatiota ja tietoista hyväksyvää läsnäoloa arkipäiviini. Niin usein kuin mahdollista, pyrin keskittymään juuri siihen, mitä olen sillä hetkellä tekemässä. Olemaan enemmän, tekemään vähemmän. Jos syön,niin todella maistelen ruokaani, katselen ja haistelen sitä. Ruoka muuten maistuu paremmalle! Kun kävelen, keskityn askeliini, siihen miltä ne tuntuvat ja kuulostavat. Kun imetän lasta, keskityn häneen ja hetkeen hänen kanssaan. Kun illalla pääsen sänkyyn, kuulostelen hengitystä ja sydämeni lyöntejä. Tosin päivät ovat niin hektisiä, että olen iloinen, jos edes kerran päivässä muistan keskittyä tähän hetkeen.

Usein hetken löytäminen liittyy minulla siihen, että hoksaan katkaista jonkin automaation. Tarkoitan niitä lukemattomia hetkiä, joina teen automaattisesti jonkin valinnan, kuten kaivan puhelimen esille ulos lähtiessäni ja selaan jo mielessäni ihmisiä läpi keksiäkseni, kenelle soittaisin. Hyvin tyypillistä itselleni on myös lukemisen etsiminen, kun on aika syödä. Myös telkkari ja tietokone liittyvät usein vain automaattiseen oletukseen siitä, että minulla on nyt tylsää, ellen keksi jotain tekemistä samalla kun teen jotain muuta. Tekemistä tekemisen päälle siis. Eihän siinä itsessään mitään pahaa ole, mutta olen huomannut, että nuo automaattiset tylsyyden kukistajat usein vievät levon hetkistä levon, ja nautinnon hetkistä nautinnon. Kahvikupillinenkin virkistää enemmän, kun sen juo oikeasti rauhassa, eikä koneella sähläten. Aina kun vain muistan, katkaisen automaation ja kysyn itseltäni: Tarvitsenko juuri nyt tätä, onko tämä pakko tehdä? Joskus tuntuu, että tarvitsen, mutta yleensä ei.

Minulle tämä uusi lähestymistapa on tarjonnut täysin uuden tavan olla, kokea ja elää. Olen aina ollut luontainen ajattelija, enkä ole tarvinnut edes villiä teknologiaa ja katkeamatonta uutisvirtaa karatakseni muihin maailmoihin harva se hetki. Rakastan uppoutua ajatuksiini ja syvällisiin keskusteluihin, ja kehitellä kaikenlaisia teorioita, jotka yleensä ovat oivaa keittiöpsykologiaa. Siitä on ollut monesti hyötyä, mutta myös paljon haittaa. Kuinka monet hetket ovat kiitäneet ohitseni huomaamattani? Kuinka monta ihmistä minulta on jäänyt huomaamatta, kuinka monta tuoksua haistamatta ja ääntä kuulematta? Läheisellä ystävälläni on luontainen kyky keskittyä aistimaan, ja hänen kommenttinsa kesken kävelyllä käytävän (mielestäni tärkeän) keskustelun saattaa olla: ”Katso, kuinka kaunis talo.” Ennen tämänkaltaiset huomiot ärsyttivät, sillä keskeyttiväthän ne pyhän ajatuksenjuoksun. Tänä päivänä, ja toivon, että tästä lähtien aina, ajatukseni saa keskeyttää huomioilla todellisesta maailmasta. Yritän itsekin todeta itselleni välillä: ”Haloo, pää, pidä tauko ja ihastele hetki maailmaa.”

Usein me aikuiset sanomme lapsille ”Ajattelisit nyt vähän!” tai ”Ajattelitko yhtään kun...” On toki tärkeää oppia ajattelemaan tekojensa seurauksia ja muutenkin kehittää kykyään ajatella, mutta yhtä hyvin lapset voisivat joskus sanoa meille: ”Kokisit nyt vähän!”.  

Tuli ja sade

Ensin tuli tuli. Se syttyi kipinästä ja hetkessä koko metsä roihusi. Kaikki paloi. Puut, jotka olivat muuttuneen tuhkaksi, silti kantoivat perintöä, sitä mitä ne olivat olleet.


Seuraavaksi tuli sade. Tuli pisaroita, tuli kunnon ropinaa, kaatosadetta ja myrsky. Ne muodostivat puroja ja lammikoita, raivoavan kosken ojan pohjaan. Niin pienin pisara kuin valtavien lammikoiden vesikin imeytyi kuivaan, palaneeseen maahan.


Eräänä päivänä aurinko taas paistoi. Se herätti kasvun henkiin. Pienet vihreät vesat kurkistelivat maasta. Satoi lisää, ja vesat kasvoivat pieniksi puiksi. Ne saivat ravintonsa maasta, tuhkasta ja vedestä.


Tuuli puhalsi välillä niin kovaa, että jotkut puut kaatuivat. Vahvimmat pysyivät pystyssä ja kasvoivat. Ne lepäsivät talvet ja kasvoivat kesät. Ne kärsivät ja sairastivat. Ne humisivat lempeässä tuulessa ja kuiskailivat salaisuuksiaan.


Ne puut eivät olisi siinä ilman maata, jossa kasvaa, sekä ravitsevaa tuhkaa, joka teki niistä vahvoja. Ne eivät olisi siinä ilman sadetta. Niin minäkään en olisi tässä, sellaisena kuin olen, ilman sydäntäni, maaperääni. Ilman tulen polttamia harhakuvia, jotka muuttuivat ravinnoksi palettuaan tuhkaksi. Ilman kyyneleitä, sadetta,joka kasvattaa uutta.


Elämme tuhosta. Sitä tarvitaan, sillä se ravitsee meitä ja luo tilaa uudelle.


Oletko elämän oma ja otat tuon tilan haltuusi, kasvatat uuden metsän, vaikka tiedät että metsäpalot ja myrskyt eivät maailmasta lopu? Vai hylkäätkö maasi peläten uutta tuhoa? Silloin hylkäät sen ainoan, mitä sinulla oikeastaan on, sydämesi, maaperäsi.


Elämme liikaa hallinnan tunteesta. Mielummin jätämme tilaisuudet käyttämättä, sillä uuden rakentamisessa on aina menettämisen riski. Mutta hallinnan tunne pettää meidät aina. Kun hyväksyt elämän karikot, otat niistä oppia ja kasvatat niiden pohjalta jotain uutta, pääset kosketuksiin syvemmän kasvun kanssa ja viisastut. Se on elämäntehtävämme.

Hyvää ja kaunista

On helppoa valittaa, kun elämä pysähtyy rutiineihinsa, eikä mitään uutta oikein tunnu saavuttavan. Ei jakseta uskoa unelmiinsa, sillä eiväthän ne ennenkään ole toteutuneet. Elämä on pettänyt meidät ja jättänyt tylsyyteen. Ensin eletään vapaa nuoruus,  ja kun perhe lopulta perustetaan, odotetaan idyllisen perhe-elämän olevan se seuraava etappi elämässä.

Rutiineihin on helppo asettua lasten kanssa, hehän tarvitsevat niitä ja elämäkin on paljon helpompaa näin. Tiedän, ettei sielu kuitenkaan saa ruokaa rutiineista, vaan kuihtuu. Miten erottaa tässä elämäntilanteessa ne rutiinit, jotka ovat turhia?

Tarvitsemme päivärytmin, mutta se on vain runko. Täytyy vaan uskaltaa kokeilla.  Voisiko rutiineja rikkoa arjen keskellä? Syödä illallinen ”piknikillä” lattialla tai rakentaa temppuradan? Mennä vihdoin sinne uimahalliin tai vaikka sateella ulos! Tehdä niitä asioita, joita ei koskaan viitsi tehdä, tai jotka piti tehdä ”sitten joskus”. Näännytän itseni ajattelemalla, että tämä elämäntilanne on niin erityinen, ettei tarvitse jaksaa keksiä mitään erityistä. Rutiini se vasta viekin voimat.

Rutiineista poikkeaminen pelottaa, ehkä emme halua rikkoa hyvää kaavaa. Ja elämästä (tai säästä) valittaminen on niin normaalia, että se on meille lähestulkoon velvollisuus. Rikkokaamme kuitenkin tapojamme, ainakin välillä. Tehdään jotain hupsua ja miksei hulluakin, vaikka olisikin niitä lapsia yksi kummallakin käsivarrella ja kolmas jaloissa pyörimässä. Hulluahan vasta onkin olla möllöttää tässä maailmassa, tyytymättömänä vain siksi että ”niin ne asiat nyt vain ovat”, tai että”tämä on nyt tällainen elämänvaihe”.

Toinen sielua ruokkiva asia on unelmointi. Unelmia pitäisi kohdella kuin lapsiaan, kasvattaa rakkaudella ja huolehtia niiden selviytymisestä elämän karikoilla. Unelmat ovat kuin ruori elämämme laivassa. Niiden tulisi ohjata päätöksiämme, jotta voimme tehdä kärsivällistä matkaamme niitä kohti.

On kuitenkin virhe elää unelmiensa varassa tai vain niitä varten. Ikään kuin se elämisen arvoinen elämä siintäisi siellä, missä unelmat toteutuvat. Unelmat ja niiden toteuttaminen tekee ajastamme rikkaampaa, mutta elämä on nyt. On löydettävä se jokaisesta hetkestä, ei vain siitä, kun saavutat jotain.

Elämä on matka, ei määränpää.

Jää sulaa

Hautasin vanhan matkablogini likipitäen seuraaviin sanoihin: "Mutta onhan se elämä kokonaisuudessaan sellainen matka, että kirjoittamisen arvoisia asioita varmaan löytyisi joka päivä."

Eipä tullut inspiraatiota muutamaan vuoteen. Vasta todellinen elämänkriisi antoi taas ainesta kirjoittamiselle. Samalla tuli laitettua asioita tärkeysjärjestykseen. Olin kyllä ajatellut kirjoittamista, mutta sille ei koskaan tuntunut löytyvän aikaa. Oikeastaan aikaa enemmän tarvitsin kosketuksen itseeni ja unelmiini. 

Saan paljon inspiraatiota lapsista, kun vain pysähdyn katsomaan ja kuuntelemaan heitä sen sijaan, että valittaisin heidän vievän kaiken aikani. Blogin nimikin tuli T:ltä, joka bussissa istuessamme kysyi: "Koska äiti me mennään kauniiseen maailmaan?" En tiedä, mitä hän tarkoitti, mutta havahduin ajattelemaan maailmaa lapsen silmin. Kyky nähdä maailma kauniina kasvaa lasten kanssa, sillä heille se on luonnollista. 3-vuotias taitaa turhaan haaveilla menevänsä kauniiseen maailmaan. Hän on siellä jo.

Tahtosin itsekin oppia katsomaan maailmaa taas "tuoreesti", ihmetellen ja ihastellen. Ihmisen kasvuun vain taitaa usein kuulua aikuistuminen ja ajattelun kehittyminen, jotka vievät meidät helposti etäälle monista hyödyllisistä lapsenomaisista taidoista, kuten aistiemme käytöstä ja vapaudesta unelmoida. 


Joulun aikaan syntyi tällainen pikku juttu sydämen villasukasta.

Sydämen sukka

Syntyessäsi sait pienen sukan matkaasi. Siinä roikkuivat langat ja pari sukkapuikkoja. Tiesit, mitä tehdä ja lähdit innoissasi puuhaan.

Eräänä päivänä ehkä epäröit. Takana näkemäsi silmut eivät miellytäkään. Saatat vaihtaa lankojen väriä tai jopa purkaa tekelettäsi. Joskus purkaminen saattaa olla liiankin innokasta tai oma sukka ehkä tuntuu kokonaan väärältä. Silloin saattaa purkaa, ei vain kaikkea kutomaansa, vaan myös osan siitä, mitä syntyessäsi sait.

Mitä enemmän purkaa sydämensä sukkaa, sitä enemmän sitä paleltaa. Sydän lakkaa kertomasta viestejään ja lyö yhä hiljempaa. Unohdat ehkä, että sitä koskaan oli edes olemassa.

Tynkä tai olematon sydämen sukka ei myöskään anna riittävää ohjetta kutomiseen. Aloitat uudelleen kerta toisensa jälkeen, purat ja paikkaat, mutta harjoitus ei tee sinusta mestaria. Vain sydän voi nimittäin muistaa, millainen sukka syntyessäsi oli, ja vain sitä kuuntelemalla voit jatkaa neulomista.

Jos vain kaiken elämän hälinän keskellä kuulet sydämesi kuiskauksen ja päätät kuunnella sitä, kaikki on hyvin. Sydämesi tietää.