Syksy on tuonut mukanaan monia muutoksia, opinnot jatkuvat ja lapset tosiaan aloittivat päiväkodissa. Kiinnostus henkiseen kasvuun ei osoita laantumisen merkkejä ja kaipaan myös lisää syvyyttä meditoimiseen, siispä päädyin myös buddhalaisen meditaation peruskurssille. Nyt on ensimmäinen kerta takana ja ajattelin vähän kirjoittaa kokemuksistani.
Vuosi sitten kävin mindfulness-peruskurssin, joka herätti kiinnostuksen meditaatioon. Koen sen tuovan elämääni kykyä keskittyä ja tarttua hetkeen ja huomata pieniä, tärkeitä asioita elämässä. Mindfulness-menetelmän juuret ovat buddhalaisuudessa, joten retoriikka on pitkälti samanlaista. Hyväksytään ja huomioidaan esille nousevat ajatukset, tunteet ja kehon tuntemukset, otetaan ne vastaan ja sitten keskitytään taas siihen, mitä ollaan tekemässä. Kohdistetaan myötätuntoa ja hyväksyntää omaa itseä kohtaan, ei suoriteta tai tuomita itseään, ja niin edelleen.
Harjoittelimme illan päätteeksi hengityksen tarkkaamista, joka on siis yksi monista erilaisista meditaatioharjoituksista. Ensimmäisen uloshengityksen perään sanotaan mielessä "yksi", seuraavan jälkeen "kaksi", ja kun pääsee yhdestä kymmeneen, aloitetaan alusta. Itse laskeminen ei ole pääasia, vaan sen on tarkoitus tukea hengityksen huomioimista. Aina, kun huomaa huomion karanneen muualle, aloitetaan laskeminen alusta.
Oma meditaationi sai melko koomisia piirteitä. Vaikka oli tarkoitus hyväksyä mieleen nousevat ajatukset ja vain palauttaa huomio hengitykseen, havaitsin ensin tuomitsevani itseni ajatuksistani ja sitten perään tuomitsevani tuomitsevuuteni. Taidan olla melkoinen suorittaja, varsinkin kun koulu on taas alkanut. Joka tapauksessa, tämä pääni sisällä myllertävä oikeudenkäynti sai minut loppupuolelle tultaessa vähän tuskastuneeksi. Avasin silmäni tullakseni takaisin läsnäolevampaan tilaan. Sitten katsoin ohjaajaamme, jonka profiili muistutti hämärässä kynttilänvalossa minua Riku Niemisestä. Koita siinä sitten meditoida, kun mielessä pyörii Munamies-vitsit ja Hieno Ålgreenin pikkuhousunvilautukset. Hihitin niin kovaa kuin ääneti vain voi. Kun tuli aika lopettaa meditaatio, hämmennyin siitä hartaasta tunnelmasta, joka huoneessa vallitsi. Omassa päässäni oli ollut melkoinen säpinä päällä.
Nyt tätä kokemusta voi ajatella, no, sen kertaisena meditaatiokokemuksena. Ei tullut hienoja "olin yhteydessä maailmankaikkeuteen"-fiilliksiä, mutta se ei ole meditaation päämäärä tai onnistuneen meditaation merkki. Se on yksi mahdollisista lopputuloksista, eikä etukäteen voi määrittää sitä, mitä tällä kertaa sen tulisi olla. Kuulin tänään omasta mielestäni hienoimman määritelmän meditaatiolle: "Se, kun huomaat olevasti taas ajatustesi viemänä, ja palaat hengityksen tarkkaamiseen, on meditaatiota." Vau. Se on niin yksinkertaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti