On kulunut melkein vuosi siitä, kun elämä meni ylösalaisin.
Pian kaksosten syntymän jälkeen iskenyt vakava kriisi toi elämään, paitsi
kärsimystä, myös uuden näkövinkkelin. Se ei tapahtunut hetkessä, vaan lähdin
tietoisesti matkalle, jonka päämäärää en voinut kuin arvailla. Luin kirjoja,
jotka ikään kuin sattuivat käteeni, mutta ehkeivät pelkän sattuman kautta.
Muistin unelmat, jotka olin joitain vuosia sitten löytänyt itsestäni: tahdon
olla äiti ja tahdon kirjoittaa. Silloin päätin laittaa tämän blogin pystyyn.
Olen tutkiskellut omia syövereitäni eri tavoin, lukemalla,
kirjoittamalla, meditoimalla, havainnoimalla.. Olen ihmetellyt ja hämmästellyt,
itkenyt ja nauranut. Olen ollut niin väsynyt, etten muista joistain ajoista
mitään.. paitsi toivon. Toivon siitä, että olen oikealla tiellä, että tällä
kaikella vaivannäöllä on merkitystä, joka selviää myöhemmin. Koen, että
tämä oma työskentelyni itseni kanssa on antanut voimia ja uskoa myös rankkaan
arkeen, joka on kuitenkin koko ajan pyörinyt ja ehkä tavallaan myös pitänyt tiukasti kiinni elämässä.
Eräs tärkeä asia, jonka haluan omasta kokemuksestani jakaa
on, että maailman romahtaminen ei ole maailman loppu, vaikka se siltä
tuntuukin. Pahimmilla hetkillä minua helpotti seuraava kappale Tom Lundbergin kirjasta Kaikki on hyvin:
"Emme yksinkertaisesti
kestä kaikkea, jolloin vihasta, pettymyksestä, järkytyksestä ja surusta kasvaa
herkästi epätoivo. Kannattaako ja uskaltaako yrittää enää mitään, jaksanko
edes? Kaikesta huolimatta uskalla, yritä ja jaksa. Vaikka kohtalo kolhii ja
hukuttaa sinut kyyneliin, usko silti huomiseen. Vaikka rakastaisit, toivoisit
ja ponnistelisit, voi kaikki käydä yhtäkkiä turhaksi. Kaikesta huolimatta:
rakasta, toivo ja ponnistele."
Vaikka olisi sata mustaa päivää peräkkäin, sadas yhdes voi
olla aurinkoinen. Jos päättää luovuttaa vaikeuksien edessä, hylkää ainoan
mahdollisuutensa. Voin sanoa, että epäilin omaa selviytymistäni usein, mutta
tein päätöksen jatkaa eteenpäin, uudelleen ja uudelleen. Aloin muuttaa asioita,
jotka voi muuttaa, ja hyväksyä ne, joille en voi mitään.
Tom Lundbergin mukaan jokainen kriisi sisältää
mahdollisuuden. Sen voi jättää käyttämättä ja kärsiä, tai sen voi käyttää tilaisuutena
uudelle alulle ja kasvulle. Hän puhuu myös paljon jokapäiväisistä
mahdollisuuksista. Tänä aamuna mietin näitä mahdollisuuksia, joita hän väittää olevan tarjolla ympäristössämme jatkuvasti. Pohdin, missä muka voisin
nähdä mahdollisuuden, vaikkapa matkalla juna-asemalta yliopistolle? Tarkkailin
kovasti ympäristöäni, enkä nähnyt mitään.
Vähän ennen määränpäätäni huomasin edessäni kävelevän nuoren
naisen printtipaita päällään. Printtipaidat ärsyttävät minua jostain syystä, ja
olin jo kääntämässä katsettani muualle, kun aloin lukea tekstiä selässä. If they think I´m weird, it´s not really my problem, se totesi uhmakkaasti. Jäin
tuijottamaan viestiä. Siinä se oli, minun mahdollisuuteni. Käveli suoraan
eteeni. Päätin kantaa viestiä mielessäni päivän aikana. Jollain tavalla se
rohkaisi minut ylittämään itseni tänään. Sanoin rohkeasti mielipiteitäni ja
kerroin avoimesti tuntemuksistani muille ihmisille, ajattelematta liikoja, mitä
he minusta ajattelisivat tai leimataanko minut jonkin stereotypian mukaan.
Tarjosin ihmisille lisää tarttumapintaa, ja se tuntui hyvältä.
Matti Nykästä lainaten: Jokainen
tsäänssi on mahdollisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti